Here's a column I wrote for Profile, Finnish Aalto University's School of Economics - my alma mater - magazine about the fear of social media.

“Agoraphobia is a condition where the sufferer becomes anxious in environments that are unfamiliar or where he or she perceives that they have little control. Triggers for this anxiety may include open spaces, crowds (social anxiety), or traveling (even short distances). Agoraphobia is often, but not always, compounded by a fear of social embarrassment, as the agoraphobic fears the onset of a panic attack and appearing distraught in public.”

» Continued

If you like comics, you may want to read a piece I wrote for Inspire a couple of months ago.

It's safe to say that this one comic book has shaped the Finnish language, even the national psyche, for decades, to the point where Finns consider themselves to be Donald, the duck with no luck at all.

Full story here (as a pdf), or here in a fine Web magazine. It's not all Finland, in case you're wondering.

Dusting off the archives again, trying to move things around a bit. And since these are the days of the draft, what would be better than a little story about Jarmo Kekäläinen, the assistant GM of the St. Louis Blues.

Keep reading.

» Continued

Missä Peppi asuu?

Vaikka kukaan ei ehkä ihan varmasti tiedäkään, missä kaikki ruotsalaiset satuhahmot ”oikeasti” asuvat, jo pelkästään Tukholmassa ja sen ympäristössä pääsee helposti satumaailmaan.

Kaukana merellä on toisten saarien joukossa eräs, jonka nimi on Saltkråkan, Suolavaris. Pikkuruisen kaupungin laitamilla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu.

Ja tässä on Mikko Mallikas.

Ja tässä Katto-Kassinen.

Ja tässä Pekka Töpöhäntä, jolta ilkeä rotta puraisi hännän poikki, kun Pekka oli vielä pieni kissanpentu. Ei olisi ehkä päässyt puremaan, jos Bamse olisi ollut paikalla. Siis maailman vahvin nalle.

Bamse olisi tietenkin rynnistänyt auttamaan, jos se vain olisi ollut mahdollista. Varmasti Peppikin olisi auttanut, tai jopa Katto-Kassinen (ehkä). Valitettavasti vain Pekka Töpöhäntä asui Uppsalassa ja Peppi, Kassinen ja Bamse ihan muualla.

Kukapa meistä ei olisi haaveillut pääsevänsä satujen maailmaan – ihan oikeasti. Olisihan se hauska piileksiä samassa ontossa puussa kuin Peppi, viettää Eemelin kanssa aikaa verstashuoneella tai vaikkapa kiivetä Linnanmäelle Pekan ja Maijan kanssa.

No, yhdelle Linnanmäelle voi kiivetä Helsingissäkin, mutta Pekka Töpöhännän Linnanmäelle voi kiivetä Uppsalassa. Vaikkapa sitten oman Maijan kanssa.

Pekka Töpöhännän isä, Gösta Knutsson, oli kotoisin Tukholmasta, mutta hän vietti kesänsä maalla ja löysi pikkupoikana sieltä kissan, jolta rotta oli purrut hännän poikki. 14 vuotta myöhemmin Knutsson kertoi radiossa tarinoita töpöhäntäisestä kissasta, ja kertomuksista syntyi kirja.

Koska oikea Pekka oli ollut olemassa, ei liene ihme, että myös muilla hahmoilla oli ainakin esikuvansa todellisuudessa. Pekka oli Knutsson itse ja Maija Maitoparta hänen vaimonsa Erna.

Uppsalassa asunut Knutsson sijoitti myös Pekan, Maijan, Monnin, Pillin ja Pullan ja kumppaneiden seikkailut omille kotikulmilleen Uppsalaan. Ja vaikka kirjat lastenkirjoja olivatkin, vanhemmillakin oli hauskaa yrittäessään löytää kaupungin merkkihenkilöitä kirjan sivuilta. Kaupunkilaiset pitivät kunnia-asiana saada esiintyä Töpöhäntä-kirjoissa.

Pekka Töpöhännästä tuli lopulta koko Uppsalan kaupungin symboli ja nykyisin kaupungissa on merkitty Pekka Töpöhännän reittejä Harjukujalla (Åsgränd) ja Ylemmän Linnankadun (Övre Slottsgatan) sekä Kuoppakujan (Gropgränd) liepeillä. Siellä Ylemmän Linnankadun varrella olleessa ladossa kuuluisa laulajatar Kaisa-Hulinakin kävi esiintymässä, Monnin salaisen kerhon järjestämissä myyjäisissä. Esimerkiksi.

Uppsalassa on merkitty kävelyreittikin, joka kuljettaa Knutssonin kissojen maille. Matka käynnistyy Vanha-Maijan kirkontornilta.

Tietenkin voi olla vaikeaa päästä aivan syvälle Pekka Töpöhännän maailmaan ... sillä oletan, että et ole kissa. Vaikka et osaisikaan lentää, niin pystyt varmasti kuvittelemaan, miltä tuntuu olla kaunis, umpiviisas ja sopivan paksu mies parhaassa iässään, kuten Katto-Kassinen.

Kassisellakin on tarinan mukaan esikuvansa todellisuudessa. Astrid Lindgrenin tietämättä.

Kun Astrid Lindgren kirjoitti Katto-Kassista, hän kuvitteli Kassisen asumaan oman ensimmäisen Tukholman kotinsa katolle Vulcanuskadulle, Vasastanissa. Siellä hän tapasi pienen sedän, jonka nimi oli Karlsson. Hän sanoi, että häntä kutsuttiin Katto-Kassiseksi, koska hän oli kattoseppä ammatiltaan.

Hauska yhteensattuma, että hän asui siinä talossa, jonne Lindgren oli mielessään Kassisen sijoittanut, eikä mikään ihme, että minun oli pikkupoikana oli helppo kuvitella Kassinen asumaan Helsinkiin. Vasastan voisi hyvin olla vaikkapa Helsingin Eiraa – ja päinvastoin.

Tukholman keskustasta käynnistyy myös eräs Lindgrenin fantasiakirjoista. Siinä, missä Juhani Ville Hämäläinen katoaa Helsingin Liisankadulta suomenkielisessä kirjassa ”Mio poikani Mio”, Lindgrenin Bo Vilhelm Olsson istuu kirjan alussa penkillä Tegnérlundenin puistossa, Upplandsgatanilla.

Puisto jää monelta risteilymatkustajalta näkemättä, sillä perinteinen Tukholman kävelyreittihän päättyy Drottninggatanilla PUBin, sen tavaratalon, kohdalle. Tegnérlundenin puisto on Drottninggatanilta korttelin päässä, kadun pohjoispäässä.

Astrid Lindgren sijoitti useat hahmonsa Vanhankaupungin pohjoispuolelle, koska asui Vasastanissa itsekin. Kaupunkilaishahmoja ovat myös esimerkiksi Elsa Beskowin sukulaistädit ja setä, jotka saivat kunnian toimia esikuvina Tädeille Ruskea, Vihreä ja Sinipunainen.

Kun neiti Beskow oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli ja Elsa muutti äitinsä kanssa asumaan yhdessä asuneiden äitinsä vanhapiikasiskojen ja sedän luokse Östermalmilla sijainneeseen asuntoon Storgatanilla.

(Toisten mukaan tädit olivat ”oikeasti” Söderin Sankt Paulusgatanilla asuneita Beskowin sukulaisia).

Ruotsalaisuudessa istuu syvällä oikeudenmukaisuuden tunne ja samat teemat toistuvat myös ruotsalaisissa saduissa aina Nils Holgerssonista nykypäivän Mikko Mallikkaaseen. Vaikka Mikkokin on hieman raisu kaveri, reilu olla pitää.

Osaltaan siihen vaikuttaa se, että yksi ja sama kirjailija, Astrid Lindgren, on kirjoittanut niin monta niin suosittua lastenkirjaa ja luonut niin monta hahmoa. Sama oikeudenmukaisuuden teema on kuitenkin nähtävissä myös Bamsessa ja Pekka Töpöhännässä.

Erona esimerkiksi suomalaisiin, epäoikeudenmukaisuuden halveksiminen ei Ruotsissa pääty aikuisuuden kynnyksellä, vaan se istuu syvällä kansankodin asukkaissa. Niinpä Ruotsissa esimerkiksi urheilukilpailuiden tai vaikkapa euroviisujen jälkeen masentuneet häviäjätkin muistavat kehua kilpakumppaneitaan, ja usein lausuvat vielä suurimman mahdollisen kohteliaisuuden, ”han är en värdig vinnare”, ”hän oli voittonsa ansainnut”.

Vaika Astrid Lindgrenin hahmoissa onkin aina jonkinlainen epätäydellisyyden mukanaan tuoma särmä – Peppi on anarkisti, Eemeli villi – kaikki ovat pohjimmiltaan tietoisia siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä, mikä on oikein, mikä väärin.

Kaikkein eniten ruotsalaisuutta tässä suhteessa edustaa kuitenkin Bamse, eli maailman vahvin nalle. Siis karhu. Maailman vahvin karhu. (Älä sano ruotsalaiselle ”nalle”, Bamse on karhu).

Bamse, joka saa suuret voimansa muorilta hakemastaan jymyhunajasta, on opettanut tuhannet, sadattuhannet ruotsalaislapset uskomaan, että väkivalta ei kannata ja, että kaikki ovat yhtä arvokkaita, kukaan ei ole muita parempi.

Hyvin vahvan pitää olla myös hyvin kiltti, Bamse sanoo ja näyttää itse esimerkkiä auttamalla pienempiä, pyytämällä anteeksi ja olemalla kiltti myös ilkeille hahmoille, kuten Susi. Bamse sanoo, että ilkeille pitää olla entistä kiltimpi. Alussa pelottanut ilkeä susikin paljastui vain yksinäiseksi ja, kun hän pääsi mukaan leikkeihin, hän lopetti pienempien kiusaamisen.

Vuonna 1973 päivänvalon nähnyt Bamse on myös elänyt ajassa, toisin kuin monet muut satuhahmot.

Bamse on tavannut mukavan tyttönallen, mennyt naimisiin muutaman vuoden seurustelun jälkeen ja saanut lapsia. Ensin Bamse ja tuli kolmoset Lennu, Teddy ja Nalle-Maja ja muutaman vuoden päästä vielä iltatähti Pampula, joka on hieman ”erilainen” – kiltimpi ja hitaampi kuin muut.

Siinä, misä suomalaiset samastuvat Aku Ankan hahmoihin – ja vieläpä useimmiten epäonniseen Akuun – Bamse on kouluttanut ruotsalaisista aina mitalin toisen puolen näkeviä kilttejä nalleja.

Ehkä kaikista ruotsalaisista satuhahmoista lähimpänä todellisuutta on kuitenkin Astrid Lindgrenin Pomperipossa, jonka marginaaliveroaste nousi 102 prosenttiin. Se, kun oli Astrid Lindgren itse.

Ja olihan Astrid tietenkin myös eräs Melukylän lapsista. Hän syntyi Näsin tilalla Vimmerbyn lähellä, aivan kuten hänen kolme sisarustaankin Gunnar, Astrid, Stina ja Ingegerd. Lapsuus oli ilmeisen onnellinen, sillä niin paljon Lindgren on siitä ammentanut.

Eemeli kävi Vimmerbyn markkinoilla ostamassa itselleen hevosen, sammuttimen ja nuijan. Näsin tilalla oli myös keltainen talo, jossa oli valkoinen kuisti. Samanlaisella kuistilla Peppi antoi hevosensa seisoskella.

Lindgrenien pihalla oli ”Pöllöpuu”, jonka onttoon runkoon pöllöt olivat tehneet pesiä. Eräänä päivänä Gunnar pisti puuhun heinäsäkin – aivan kuten Bosse Melukylän lapsissa. Sama puu oli myös Peppi Pitkätossun limonaadipuu, josta Tommi ja Annika löysivät aina janoonsa helpotuksen.

Melukylän kolme taloa sijaitsevat Svedstorpissa, Vimmerbyn pohjoispuolella.

Ja onpa Vimmerbyssä myös se kauppa, josta Peppi osti 18 kiloa karkkia.

Tosin se taitaa nykyisin olla ihan samanlainen ICA kuin kaikki muutkin ICA-kaupat Ruotsissa.

Taitaa muutenkin olla niin, että omalle mielikuvitukselle ei mikään vedä vertoja. Kun Astrid Lindgren kirjoitti kirjojaan rasavillistä pojasta Smoolannissa, tai vahvasta pikkutytöstä jossakin, tai Tegnérlundenin puistosta kadonneesta Bossesta, hän kirjoitti samalla kaikille kaikkialla. Kun Gösta Knutsson kertoi sympaattisia tarinoitaan sympaattisesta pikkukissasta, joka joutui Monni-kissan hampaisiin, oli periaatteessa sama, nauroivatko Monnin apurit, Pilli ja Pulla Pekalle Uppsalassa vai Tampereella.

Paha sai kuitenkin palkkansa.

Ja kun hyviä tarinoita on paljon, kaikille löytyy aina yleisönsä. Esimerkiksi Venäjällä Astrid Lindgrenin hahmoista suosituin on Katto-Kassinen, joka taas Suomessa ja Ruotsissa jää selvästi Pepin ja Eemelin varjoon.

Venäläisiä puoli-ilkeä, sopivasti paksu mies oikeassa iässä ilmeisesti puhuttelee. Asuipa hän sitten Tukholman keskustassa tai Pietarin esikaupungissa.

Kannattaa silti Tukholmassa, Uppsalassa ja Ruotsissa muutenkin liikkuessa pitää silmät ja korvat auki, jos vaikka Kassinen, Monni tai maailman vahvin nalle tulisi vastaan.

Eihän sitä koskaan tiedä.

Linkkejä:
www.pellesvansloshus.se


Ilmestyi Siljan "Merelle"-lehdessä toukokuussa 2005.

Rohkein lenkki

Suomen Pankki, CNBC, MTV3, Nelonen, Solar Films ja Heikoin lenkki. Siinä uraputki, jonka moni haluaisi kulkea toiseen suuntaan. Ei Kirsi Salo. Ja Kirsi tekee yleensä, mitä haluaa.

Kirsi Salo pitää tauon ja tuijottaa visailijaa pitkään. Lopulta tulee kaikkien odottama tuomio: ”Sinä olet heikoin lenkki … hyvästi.” Niin saa taas yksi kilpailija jättää Heikoin lenkki –visailun taakseen. Ja kotikatsomoissa on hauskaa. Olivathan kysymykset – niin kuin aina, kun itse ei ole mukana – naurettavan helppoja ja Kirsi Salon tiukka tuijotus tuntuu hieman liian harkitulta. Eihän sitä voi ottaa vakavasti, eihän? Pitäisikö edes?

Kirsi Salo on kuin kaleidoskooppi, jonka kuvio on jokaisella katsontakerralla aina erilainen. Televisiossa hän esiintyy jakkupuvuissa, hiukset kireällä, tähän haastatteluun hän saapui nahkatakissa ja farkuissa, puolijuosten. Pienenä Kirsi oli ujo, nykyisin siitä ei näy merkkejä. Kirsi ei tykkää hömppäpömpästä, mutta suostuu vetämään suosittua visailuohjelmaa. Kirsi halusi nuorena pois Suomesta, koska koko maa ahdisti. Nyt Kirsi rakastaa Suomea.

Ja Suomi Kirsiä.

Juuri, kun luulet tietäväsi tarkkaan, missä Kirsi seisoo, hän onkin ihan muualla. Ihan oikeastikin. Hän nimittäin pursuaa energiaa.

”Kirsi on hirveän dualistinen ihminen,” toteaa Päivi Storgård, Kirsi Salon entinen uutisankkurikollega Neloselta. ”Esimerkiksi viime kesänä Kirsi kävi kesäpaikallamme kylässä ja harjoitteli kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja lastemme kanssa. Seuraavassa hetkessä hän istui keskustelemassa kesäasuntojen jälleenmyyntiarvosta,” hän sanoo.

Kaiken kaikkiaan, Kirsi Salo tuntuu elävän ”tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike” –periaatteen mukaisesti. Elämä on yhtä – pirun hauskaa – matkaa.

Mutta kelataanpa nauhaa hieman taaksepäin.

”Meidän perheessämme, isän puolelta, on aina arvostettu koulutusta, joten opiskeluvaihtoehtoni olivat ne perinteiset: lääkäri, insinööri, juristi tai ekonomi. Lääkäriksi olisin halunnut, mutta en siedä kemiaa ja fysiikkaa. Insinöörikoulutus houkutteli, sillä pidän matematiikasta, mutta ura vaikutti liian miehiseltä. Voi olla, että en kiinnostunut ihan vaan siitä syystä, että se oli Otaniemessä, ehkä tuntui liian vaikealta opiskella Espoossa. Oikeustiedekin kiinnosti, mutta kaverit pelottelivat minua ihmisten korkuisilla tenttikirjapinoilla, joten jäljelle jäi vaan ekonomi.
En varmaan edes tiennyt, mitä ekonomit tekevät. Suvussa oli vain insinöörejä ja apteekkareita. Pyrin kauppakorkeakouluun vuonna 1986. Jäin 0,4 pistettä paikasta eli olisin päässyt, jos olisin jättänyt yhteen kysymykseen vastaamatta sen sijaan, että vastasin väärin. Tietenkin valitin siitä, mutta valitus ei mennyt läpi. Menin Seppälän varastoon puoleksi vuodeksi ja hain työpisteitä. Seuraavana vuonna pääsin kirkkaasti sisään, sitten juhlittiin viisi vuotta.

HKKK:ssa Kirsi opiskeli kansantaloustiedettä, koska hän ei pidä mistään hömppäpömpästä. Kansantaloustiede kiehtoi, koska se oli vaikeata. Kun kerran ekonomiksi luettiin, niin samalla sen voi tehdä kunnolla, ja opiskella ekonomistiksi, oli Kirsin asenne. Mukatieteet – kuten markkinointi – saivat jäädä muiden hoidettaviksi. Kirsi ei halunnut päästää itseään helpolla. Rentoutuminen oli ajanhukkaa. Tai siis, hauskaahan se opiskelu kuitenkin oli. Älyttömän hauskaa.

”Sitten olin Teksasissa puolen vuoden opiskelijavaihdossa. Teksas oli minun kehitykseni kannalta tärkeä, sillä siellä oli todella hauskaa. Samalla löysin sieltä uuden minäni, opin hymyilemään ja puhumaan small talkia. Suomessa ei mun mielestäni silloin hymyilty.
Takaisin tullessa me kaikki, koko se porukka, joka siellä oli, masennuimme aika pahasti. Varsinkin yhden tytön kanssa me päätimme, että täältä oli pakko päästä pois, että Suomi ei ollut ollenkaan meidän paikkamme.

25-vuotias Kirsi palasi Suomeen täynnä amerikkalaista positiivisuutta ja huomasi, että ympäristö ei vastannutkaan siihen samalla antaumuksella. Ei ihme, sillä Suomea koetteli maan historian pahin lama ja työttömyys oli juuri ampaisemassa kaikkien aikojen ennätyslukemiin.

Kirsillä oli edessään kaiken kukkuraksi gradun tekeminen ja sen jälkeen työpaikan etsiminen. Kuten liian monella muullakin suomalaisella.

” Suomen Pankilla oli Young Professionals –ohjelma, johon etsittiin 5-6 vastavalmistunutta. Sinne tuli satoja hakemuksia ja meikäläinen sitten pääsi sinne. Olin siinä ohjelmassa 1,5 vuotta, ensin kolme kuukautta kerrallaan yhdellä osastolla ja lopulta jumahdin kansantalouden osastolle tutkijaksi. Olin siellä puolisen vuotta. Koko ajan tuntui kuitenkin siltä, että kuuluin ulkomaille ja innostuin kovasti, kun huomasin eräässä ulkomaisessa talouslehdessä – jota luin työkseni - että uusi European Business News –kanava etsi ”researchers”. Ajattelin, että minähän olen tutkija! Haen paikkaa ja pääsen pois Suomesta. Kuvittelin saavani Lontoosta oman tutkijankammion.
Haastattelu meni mielestäni hirveän huonosti ja olin varma, että en saa paikkaa. Ne pistivät minut kameran eteen lukemaan uutisia. En ymmärtänyt millään, miksi. Minähän olin tulossa sinne tutkijaksi.
Luin sitten tekstiä hiljaa: ”Hello, I am Heather Scott…” Poikki! ”Say your own name!” Minä jatkoin yhtä vaisusti, mutta omalla nimelläni.
Kun sitten istuin haastattelussa ja odottelin tiukkoja työhönottokysymyksiä, minulle sanottiin vain, ”amuse me”. En ymmärtänyt sitä ollenkaan. Vitsejäkö minulta odotettiin? Lensin Suomeen pettyneenä.
Kotivastaajassa oli viesti, että olin saanut paikan.

Suomi sai jäädä taakse, Kirsin matka jatkui kohti Lontoota. Hän pakkasi mukaansa koko omaisuutensa, kissoja myöden, ja siirsi elämänsä Englantiin. Suunta oli nyt oikea ja vauhtiakin oli tulossa lisää. European Business News, nykyinen CNBC –kanava, teki parhaansa saadakseen kanavalleen ultrakansainvälisen tunnelman ja palkkasi työntekijöitä kaikkialta maailmasta. Kirsi nautti olostaan täysin siemauksin. Tätähän hän oli kaiken aikaa halunnut, tiennyt kuuluvansa ulkomaille.

Työ oli erittäin hauskaa, ja ihmiset todella kivoja. Kaksi vuotta myöhemmin päätin kuitenkin muuttaa Suomeen, koska viimeiset kuukaudet olin siellä uutisankkurina ja markkinakommentaattorina rullaavassa lähetyksessä. Eli, minulle sanottiin vain korvaan, mitä oli tapahtunut ja siitä piti itse ruveta tuottamaan tekstiä, suorassa lähetyksessä. Vaikka koin, että selviydyn siitä, en pitänyt itseäni tarpeeksi hyvänä. Se rupesi harmittamaan, koska kuvittelin olevani paljon parempi, jos vain saisin tehdä samaa työtä suomeksi. Jotta mä saisin tietää, kuinka hyvä voin olla, oli pakko lähteä Suomeen.
Minähän olin aikaisemmin ekonomisti ja ekonomi, en ollut ikinä edes ajatellut media-alaa. Yritin Lontoossa miettiä, missä Suomessa voisi tehdä samanlaista duunia. ”Mitäs kanavia Suomessa onkaan?” Lopulta soitin Ylen ja Maikkarin puhelinvaihteisiin. ”Yhdistäkää minut jonnekin, minä haluan töihin.”
Kummassakin oltiin kiinnostuneita, ja jostain syystä valitsin sitten MTV3:n talousuutisiin toimittajaksi. Olin myös uutisankkurina ja luin talousuutisia Huomenta Suomessa.

Paluu Suomeen ei ollut Kirsin mielestä takapakkia, ei siis mikään maitojunapaluu. Päinvastoin, häntä ajoi eteenpäin sisäinen kunnianhimo tehdä työtään parhaalla mahdollisella tavalla. Hänen ei välttämättä tarvitse kilpailla muiden kanssa ja olla ryhmän paras, mutta hän piiskaa itseään mielellään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Kirsi pakkasi laukkunsa ja siirsi elämänsä takaisin Helsinkiin, josta oli lähtenytkin.

”Kirsi on valtavan kunnianhimoinen, sellainen ”citius, altius, fortius” –ihminen. Hänen on aina tähdättävä korkeammalle, edettävä nopeammin ja voimakkaammin,” Päivi Storgård sanoo. ”Kirsin on vaikea antaa itselleen anteeksi heikkouksiaan.”

Hän ei siis missään nimessä halua olla .. heikoin lenkki.

Kaikella on kuitenkin rajansa.

Muutin Suomeen vuodenvaihteessa ja heti tammikuussa ajoin moottorikelkalla puuhun tosi pahasti. Minut kiidätettin Rovaniemen keskussairaalaan teho-osastolle ja poistettiin perna. Ystäväni kertoivat jälkeenpäin, etteivät olleet ihmetelleet yhtään, että olin ajanut päin puuta, sillä koko elämänrytmini oli hirvittävä. Lontoon vauhti oli tullut mukana tänne. Jollakin tavalla tahdin piti hidastua ja se onnettomuus teki sen.
Se onnettomuus oli ihan käänteentekevä asia. Nykyisin olen hyvä laiskottelemaan. Relaaminen on tärkeää. Ihmisellä pitää olla rauhaa, että se voi jopa luoda jotain, eikä vain keskittyä eloonjäämiseen.
Minä ymmärsin onnettomuuden jälkeen, että olisin voinut kuolla. Silloin ei vain ollut minun aikani. Sekin tulee vielä, mutta nyt osaan olla kiitollinen jo siitä, että makaan ja ympärillä on ilmaa. Ei mitään uria, eikä rahaa, ei millään ole mitään merkitystä.
Raha ei ole koskaan motivoinut mua, mutta toisaalta pitää muistaa, että ehkä koulutukseni ansiosta olen tehnyt erittäin onnistuneita sijoituksia nuorempana ja minulla on sen verran takataskussa, että ei tarvitse rahan takia tehdä.
Sitten, kun olin päässyt pois sairaalasta, lentokentällä oli moottorikelkka esillä. Ensin käänsin selkäni sille, mutta ajattelin sitä koko ajan. Lopulta en kestänyt tilannetta, vaan jätin kassit siihen ja kävelin hitaasti kelkalle, tartuin sitä sarvista ja otin sillä tavalla tilanteen taas haltuuni. Ihmiset varmaan ihmettelivät, että mitä mä oikein puuhasin.

Syksyllä 1998 Pauli Aalto-Setälä otti yhteyttä Kirsiin ja pyysi mukaan perustamaan Nelosen uutisia. Kyseessä oli juuri sellainen haaste, joista Kirsi saa virtaa. Kun vielä muistetaan, että Huomenta Suomen toimittajat joutuvat heräämään aamuneljältä, ei liene ihme, että Kirsi siirtyi naapurikanavalle toimittajaksi ja uutisankkuriksi. Ekonomistista oli tullut media-alan ammattilainen. Ja koko kansan tuttu.

”Kirsi oli erittäin tarkka ja luotettava kollega,” Päivi Storgård sanoo. ”Ja vaativa.”

Turha kuitenkaan luulla, että Kirsi olisi jäänyt samaan työpaikkaan tekemään samoja asioita kuin ennenkin. Elämähän on hauskaa. Hauska matka.

Jossain vaiheessa loppua kohti alkoi tulla väsyminen. Johtui varmaan siitä että monella työpaikalla alettin säästää ja meillekin levisi epätietoisuus. Minä otin siinä sitten sapattivapaata, ja yritin miettiä, että onko tämä sitä, mitä haluan tehdä. Minulla on muutenkin ollut aina tavoitteena ottaa joidenkin vuosien välein vähän vapaata ja lähteä matkalle. Tyydyttää sitä ulkomaan himoa sillä tavalla.
Minulle tarjottiin sellaista vaihtoehtoa, että voin lähteä vapaalle joko kuukaudeksi tai sitten seitsemäksi kuukaudeksi. Olin pyytänyt muistaakseni kolmea kuukautta. Otin seitsemän kuukautta. Sapattivapaan pitäminen ei ole luksusta eikä niin kallista kuin ihmiset luulee. Verottaja tulee niin hyvin vastaan ja lomien kanssa sapattivapaalla menettää ehkä noin kolmen kuukauden palkan. Ja kun on ulkomailla, missä on halvempaa, niin loppujen lopuksi se ei tullut maksamaan paljon mitään.
Halusin käydä Aasiassa, koska en ollut siellä koskaan käynyt ja tämän itsetutkiskelukauden kohotessa – johon sapattivapaakin liittyi – olin alkanut harrastaa joogaa. Päätin lähteä Kiinaan, ja halusin tehdä sen Trans-Siberian -junamatkan. Lensin Mongoliaan ja otin Ulan Batorista junan Pekingiin ja sieltä sitten Kiinan halki kaikin mahdollisin keinoin, noin kuukauden verran. Sieltä Vietnamiin ja siellä toinen kuukausi.

Koska Kiinassa ei näy CNN, pysyivät myös työasiat poissa Kirsin mielestä. Jotenkin työasiatkin kuitenkin kirkastuivat, koska edessä oli jälleen muutos. Kirsi palasi Neloselle, mutta neuvotteli Solar Filmsin kanssa tuottajan pestistä. Esillä oli myös Heikoin Lenkki –visan juontaminen. Taloustoimittajaksi muuntautuneesta ekonomistista oli tulossa Suomen ärsyttävin ihminen, visailuohjelman tiukka ”Kirsi Salo.” Joka ei tietenkään ole Kirsi Salo, vaan vain jokin puoli hänestä. Kaleidoskooppi kääntyi jälleen.

”Silloin kun mä vaihdoin uutisista tähän, niin kaikki kysyivät, miksi lähden arvostetulta uutispuolelta viihteeseen, tekemään hömppää. Jouduin selittelemään sitä kaikille muille paitsi itselleni, koska minulle kyseessä oli ihan selkeä ylennys. Nyt pääsen toteuttamaan itseään niin eri tavalla, tekemällä viihdettä, jossa joutuu luomaan uutta. Sen lisäksi, en lähtenyt tekemään pelkkää Heikointa Lenkkiä, vaan olen pääasiassa tuottaja, jossa saa olla vähän analyyttisempi.
Tällä hetkellä minulla on ihan tarpeeksi haastetta siinä, että saisin ohjelmia tuotettua. Pidän siitä, että on idea ja sitten se toteutetaan. Tuottaja kasaa porukan ja miettii rahoituksen ja budjetit. Siinä on tehtävää tarpeeksi. Se riittää moneksi vuodeksi eteenpäin.
Eilen yhden kaverin lapsi pyysi nimikirjoitusta koulukaverilleen, joka haluaa isona kirsisaloksi. Vähän harmittaa, että en ottanut taiteilijanimeä ohjelmaan, koska en haluaisi että nimestäni tulisi liian tunnettu.
Minä vietän aika paljon vapaa-aikaa. Mulla on aina joitain projekteja menossa ja nyt tulee ensimmäisenä mieleen asunnon osto. Mainitsemani sijoitukset ovat olleet kiinteistösijoituksia. Melkein aina on joku kiinteistöprojekti käynnissä. Ne ovat aina olleet kotejani, mutta niistä on tullut sijoituksia. Kiinteistömarkkinoiden tutkiminen on vienyt paljon aikaa viime aikoina.

”Kirsin elämä on ollut sellaista kodin hakemista. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kirsi on hakenut rauhan paikkaa,” Päivi Storgård sanoo. ”Nyt se on lähellä.”

Sovimme Kirsin kanssa valokuvauksesta ja mahdollisista kuvausajoista. Kirsin lause jää kesken. Hänen pitää juosta bussilleen. Tietenkin.

Matka jatkuu.

Julkaistu Ekonomissa 3/03 (huhtikuu).

Lisää voimaa penkiltä

Hei, nimeni on Risto ja olen penkkiurheilija. Luen aamun lehdestä ainoastaan talous- ja urheilusivut ja katson televisiosta käytännössä ainoastaan urheilua. Ja, köh, tietenkin luonto- ja ajankohtaisohjelmia. Toki.

Meitä on tässä maassa paljon. Hyvin paljon. Esimerkki: jos kaikki Suomen penkkiurheilijat laitettaisiin riviin, heidän grillimakkaroihinsa tarvittava sinappi riittäisi piirtämään maahan ihan oikean rajaviivan. Tai, jos kaikki maamme innokkaat urheilun ystävät muodostaisivat ihmispyramidin, ylimpänä oleva henkilö ylettyisi koskettamaan kuuta (ja sanomaan ”mä tein sen”). Jos kaikki Suomen penkkiurheilijat kokoontuisivat Helsingin olympiastadionille ja huutaisivat yhteen ääneen ”Suomi”, se kuuluisi ainakin Rautatieasemalle saakka.

Suomalainen penkkiurheilija kun ei huuda. Hän taputtaa rytmikkäästi.

Mistä johtuu, että urheilijoita ihaillaan, mutta penkkiurheilijoita katsellaan kieroon? Näyttelijöitäkin ihaillaan, mutta ei kukaan ihmettele elokuvateatteriin kaikkia rahojaan työntävää Julia Roberts –fania. Sen sijaan naamansa sinivalkoiseksi maalannut Suomen lippuun kääriytynyt urheilun ystävä saa olla varma, että häntä osoitellaan sormella. Epäreilua.

Tietenkin on syynsä sille, että kannattajia kutsutaan faneiksi. Fanaattisiahan me olemme. Mutta siitä on hyötyäkin. Alla viisi syytä, miksi penkkiurheilu on hyvä asia:

1) Penkkiurheilu parantaa itsetuntoa
Jos Suomi voittaa, ”me voitimme”.
Jos Suomi häviää, ”minäkin olisin pelannut/juossut/heittänyt paremmin”.

2) Se antaa uusia kavereita
Niin kuin nyt vaikkapa ”Raipe”, ”Mietaa”, ”Teme”, Saku, ”Litti”, ”Ere” ja ”Keke”. Ja ulkomaisiakin. ”Foppa”, ”Väinö”, ”Becks” ja ”Schumi” nyt ainakin pitää laskea ihan lähipiiriin. Ja onhan ne fanikatsomon ”Pera” ja ”Jannekin” ihan hyviä tyyppejä.

3) Se helpottaa small talk –kammoa
”In Finland, vi häv this thing called hanaa, you know, ais in the blad ja lisää vauhtia”. Sanopa se kenelle tahansa italialaiselle formulafanille ja seuraa varmasti vilkas, värikäs ja hedelmällinen keskustelu.

4) Se opettaa ja lisää oppimiskykyä
Toisin kuin voisi kuvitella, penkkiurheilijat – todellisen penkkiurheilijat – jaksavat seurata vaikkapa curlingia, krikettiä ja lacrossea televisiosta, tietämättä sääntöjä. He oppivat ne kuitenkin ne nopeasti ja löytävät omat suosikkinsa nopeasti. Sitä paitsi, kuka edes tietäisi, missä joku Vinnipek sijaitsee, jos ”Teme” ei olisi käynyt siellä tekemässä – murskaamassa - NHL:n tulokkaiden maaliennätystä 1993 (76 maalia).

5) Se on hauskaa
Penkkiurheilijalle mikään vuodenaika ei ole tylsä. Syksyllä alkaa jääkiekon SM-liiga, kesällä pelataan pesäpalloa ja jalkapalloa ja keväällä ratkotaan mestaruuksia.

6) Bonus-syy (Näin saadaan kaikki penkkiurheilijat oikein onnellisiksi): matkat
Urheilu tarjoaa mukavia tekosyitä matkustaa paikkoihin, joista on oppinut kuulemaan vain penkkiurheilun ansiosta (ks. kohta 4). Ensi keväänä sen huomaa Riika, joka vastaanottaa suomalaiset kiekkoturistit.

Siispä, hyvä penkkiurheilija, ota reilusti penkiltä hyvä asento ja nauti. Pilkkaajat ovat vain kateellisia. Onneksi heitä on vähemmän kuin meitä.

Julkaistu Veikkauksen lehdessä X lokakuussa 2005

Sydän on korvien välissä

Kun ruotsalainen palloilujoukkue ajautuu kriisiin, lehdistä saadaan nopeasti lukea psykologiavusta. Henkinen valmennus on maassa vahvassa nousussa. Monella Elitserien-joukkueista on henkinen valmentaja.

Ruotsin maajoukkueen luottopelaaja Jörgen Jönsson oli ollut pitkässä lamakaudessa, joten hän meni seuransa, Färjestadin, henkisen valmentajan puheille. Epäonnistumiset, tai oikeastaan onnistumisten, maalien, puute oli nakertanut Jönssonia kuukausia ja kun Lennart Carlsson kysyi, mitä hän halusi kaikkein eniten juuri tuolloin, Jönsson vastasi haluavansa takaisin peli-ilon, motivaation ja itseluottamuksensa.

Joka kausi näemme saman näytelmän, jossa joukkue x alisuorittaa, juuttuu sarjataulukon häntäpäähän ja syntyy paniikki. Ensin tulee pari uutta pelaajaa, sitten lähtee valmentaja ja lopulta pari pelaajaa, usein samat, jotka tulivat pelastamaan joukkuetta. Loppukausi on eloonjäämistä. Puhutaan ”henkisestä takalukosta”, jonka avautumiseen ”tarvitaan vain pari onnistumista”.

Viime kauden SM-liigassa kriisijoukkue oli Jokerit, tämän kauden Elitserienissä joukkue x on ollut Frölunda, joka oli maaottelutauolle tultaessa karsintaviivan alapuolella.

Frölundakin hankki maalivahti Jere Myllyniemen, laittoi hänet Lukkoon samantien, osti lisää uusia pelaajia, kunnes lopulta valmentaja Stephan Lundh sai potkut.

Kriisijoukkue harjoittelee entistä huolellisemmin, kokeilee uusia ketjuja, kehittää ylivoimakuvioita, pitää viisikkopalavereita ja hakee vauhtia punttisalilta, joten miksi ”henkisen takalukon” avaaminen pitäisi jättää parin onnistumisen varaan?

Urheilupsykologin käyttäminen ei Ruotsissa ole tabu, joten jokaisen kriisijoukkueen yhteydessä media mielellään kertoo, kuinka psykologi on kutsuttu apuun.

- Henkisen valmennuksen ammattilaisten käyttäminen on Ruotsissa aika tavallista ja selvästi kasvussa viime vuosina. Kilpailu kiristyy jatkuvasti ja seurat ovat huomanneet psyykkisen valmennuksen olleen lapsenkengissä, toteaa Johan Plate, ruotsalainen urheilupsykologi, jolla on pitkä kokemus niin jääkiekon kuin jalkapallonkin parista.

Färjestadin urheilutoimenjohtaja Håkan Loob sanoo seuransa suhtautuvan psyykkiseen valmennukseen vakavasti.

- Henkinen valmennus on tullut viime vuosina vahvasti kuvioihin ja uskon, että se voi olla hyvinkin ratkaisevassa roolissa tulevaisuudessa. Se on jatkossa ihan arkipäivää, eräs työkalu, joka auttaa pelaajia kehittymään, hän sanoo.

Färjestadin lisäksi ainakin HV71, Luleå, Linköping, Skellefteå ja Djurgården käyttävät tai ovat käyttäneet henkistä valmentajaa apunaan.

Mutta aivan kuten fyysinenkin valmennus, henkinenkään valmennus ei ole taikatemppu, vaan parhaat tulokset syntyvät johdonmukaisella työllä, hän sanoo.

- Olen työskennellyt neljän Elitserien-joukkueen kanssa, eikä kyseessä ole koskaan ollut kriisitilanne. On oikeastaan aika turhauttavaa lukea, kuinka psykologi on kutsuttu apuun, vaikka olen ollut joukkueen mukana koko kauden. Henkisestä valmennuksesta puhutaan ikään kuin se olisi jotain, jota tehdään pari päivää ennen tärkeää ottelua, tai kun menee huonosti, Plate sanoo.

Platen yhteistyöt kiekkojoukkueiden kanssa (Skellefteå, Luleå, Linköping ja Djurgården) ovat kestäneet parhaimmillaan seitsemän vuotta. Sitä Plate pitää parhaana osoituksena henkisen valmennuksen toimivuudesta ja hyödystä.

- Moni pitää tätä vielä hokkuspokkus-juttuna ja kyseenalaistaa henkisen valmennuksen tehokkuuden. Onko fyysinen valmennus tehokasta? Emmehän me koskaan tiedä, mitä olisi tapahtunut jos pelaaja olisi harjoitellut toisin, Plate sanoo.

- Tein töitä Jarmo Myllyksen kanssa Luleåssa, ja jos Myllyksen olisi pitänyt harjoitella fyysisesti yhtä kovaa kuin muiden, hän ei varmasti olisi ollut yhtä hyvä maalivahti. Valmentajalla pitää olla näppituntuma pelaajiinsa, hän jatkaa.

Carlsson halusi auttaa Jönssonia löytämään peli-ilonsa.
- Kysyin häneltä, oliko hänellä koskaan ollut aikaa, jolloin hänellä olisi ollut peli-iloa, motivaatiota ja itseluottamusta. Jörgen rentoutui ja muisteli uraansa. Eräs parhaista ja voimakkaimmista tunteista löytyi nuorten maajoukkueesta. Silloin me nappasimme kiinni siitä tunteesta ja loimme laukaisumekanismin, jolla hän siirtää saman tunteen nykyhetkeen, hän kertoo.

Auttoiko yksi käynti henkisen valmentajan luona katkaismaan maalittoman kauden? Ei. Esimerkki on pelkistetty ja nopeutettu. Olisiko Jönssonin ruuti kuivunut itsestään, ilman Carlssonin apua? Ehkä. Oliko Carlssonista apua Jönssonille? Varmasti.

Carlsson on toiminut Färjestadin henkisenä valmentajana vuodesta 1999. Seuran lääkäri Bosse Lindvall oli saanut toimia myös pelaajien henkisenä tukena, mutta hänen mielestään oli parempi saada tehtävään asiantuntija.

- Olin tutustunut urheilupsykologien toimintaan omalla pelaaja-urallani Calgaryssä ja koska minulla oli asiasta hyviä kokemuksia, pidin asiantuntijan palkkaamista itsestään selvyytenä, Loob sanoo.

- Calgaryssä kaikille pelaajille tehtiin persoonallisuustestit ja kaikki saivat halutessaan jatkaa psykologin tapaamista. Minusta se kuulosti hyvältä, ja kävin hänen juttusillaan kerran pari kuussa.

Kun Lennart Carlsson aloitti Färjestadissa seitsemisen vuotta sitten, suhtautuminen oli varovaisen torjuvaa ja hänen piti alunperin kouluttaa pelaajia itsensä henkisiksi valmentajiksi. Carlssonia odotti toinenkin, ammatillinen, yllätys.

- Yllätyin siitä, kuinka yksinkertaisia ongelmia pelaajilla oli. Monet urheilijat juuttuvat epäonnistumisiinsa, ja esimerkiksi Mathias Johansson oli eräs heistä. Kun Mathias teki virheen, hän ei päässyt sen yli, ja hän oli henkisesti aika huonossa kunnossa, Carlsson kertoo.

- Me teimme töitä pari kuukautta ja Mathias pääsi aika yksinkertaisilla keinoilla ongelmansa herraksi. Hänen piti yksinkertaisesti opetella ottamaan etäisyyttä virheisiinsä, kuvitella tilanne uudelleen ikään kuin katsoisi tilannetta katsomosta. Ja toisaalta, hänen piti pystyä nauttimaan onnistumisistaan. Monet urheilijat pitävät onnistumisiaan itsestäänselvyyksinä.

Seuraavaksi Jönsson sai mennä kotiinsa ja yrittää siirtää nuorten maajoukkueessa kokemansa tunteet ja itsevarmuuden mielikuviinsa saman illan otteluun Frölundaa vastaan.
- Annoin hänelle tehtäväksi pelata ottelu Frölundaa vastaan mielessään mahdollisimman monta kertaa, Carlsson sanoo.

Myös Platen mukaan suhtautuminen on muuttunut viime vuosina. Henkinen valmennus alkaa olla itsestään selvä osa urheilijan valmennusta ja valmistautumista.

- Nykyisin ei ole enää mitään ongelmaa mennä uuteen joukkueeseen. Monet tuntevat minut entuudestaan ja pelaajatkin vaihtavat joukkueita joten useimmissa joukkueissa on pari tuttua. Kymmenen vuotta sitten oli vaikeampaa ja sain aina perustella, miksi minä olin mukana, toisin kuin vaikkapa kuntovalmentaja tai ravintoterapeutti, Plate kertoo.

Carlsson kertoo työskentelevänsä pääasiassa yksilötasolla, Plate puolestaan tekee töitä sekä ryhmä- että yksilötasolla.

Carlsson korostaa, että vaikka valmentaja tekisikin töitä koko ryhmän kanssa, esimerkiksi yhteisen tavoitteen löytämiseksi ja pelaajien sitouttamiseksi, pitää muistaa, että jokaisella yksilöllä on asiasta oma tulkintansa.

- Joukkueessa on parikymmentä pelaajaa. Kuinka todennäköistä on, että kaikki ymmärtävät valmentajan viestin samalla tavalla? Ei kovinkaan. Jos joukkueessa on vaikkapa neljä pelaajaa, jotka eivät anna kaikkeaan, ei kannata patistaa koko joukkuetta taistelemaan paremmin. Kopissa on 16 pelaajaa, jotka jo tekevät parhaansa. On parempi keskustella niiden neljän kanssa erikseen, sanoo Carlsson, joka valmentaa myös valmentajia.

- Silloin yhteistyö on enemmän koulutusta ja autan valmentajia kehittymään johtajina.

- Ei ole ollenkaan harvinaista, että työskentelen myös valmentajan henkisenä valmentajana. Päävalmentajan rooli on yksinäinen, sanoo myös Plate.

Plate kertoo haastattelevansa aluksi kaikki pelaajat ja tekevänsä heille joitakin testejä. Hän seuraa pelaajien harjoittelua ja otteluita, sekä haastattelee valmentajat ja muut joukkueen kanssa tekemisissä olevat henkilöt ja usein seuran hallituksenkin. Sitten hän käärii hihat ja tekee intervention. Se voi olla luento, tai jonkinlainen mentaaliharjoitus. Kun työtä on tehty jonkin aikaa, tuloksia arvioidaan ja tehdään uusia suunnitelmia.

- Pelaajat saavat minulta teemakirjeitä, ja pidän luentoja. Ne ovat useimmiten kaikille pelaajille osoitettuja ja tavallaan pakollisia. Kukin pelaaja saa sitten itse päättää, haluaako syvempää henkilökohtaista valmennusta kahden kesken ja yleensä noin puolet haluaa. Minulla on keskimäärin 10-12 asiakasta kaikissa joukkueissani, Plate kertoo.

Pelaajien ongelmat vaihtelevat keskittymiskyvystä syvempiin henkisiin ongelmiin, kuten itseluottamuksen puutteeseen tai omakuvaan, kertoo Plate.

Henkinen valmennuksen ero fyysiseen valmennukseen kuitenkin löytyy. Lenkille pelaajan voi viedä ja kunto varmaankin paranee. Pelaajaa ei voi pakottaa henkiseen valmennukseen.

- Pelaajan täytyy haluta henkistä valmennusta ja uskoa siihen. Suurin osa urheilijoiden henkisistä ongelmista on ratkaistavissa, eikä valmennus ole mitenkään ihmeellistä. Tarvitaan vain tervettä järkeä ja kärsivällisyyttä. Jos pelaajalla on vaikeuksia luistelunsa kanssa, hän harjoittelee sitä. Jos hänellä on keskittymisvaikeuksia, hän harjoittelee sitä, ei se sen kummempaa ole, Plate toteaa.

Carlssonin ja Platen mukaan pari asiaa yhdistää henkisesti vahvoja urheilijoita. Samalla ne pari asiaa saattavat olla juuri ratkaisevat menestystekijät.

Ensimmäinen on Platen mukaan omistautuminen sille, mitä tekee.

- Se, että urheilijan sydän todellakin palaa sille, mitä hän tekee ja on valmis tekemään ihan kaikkensa. En puhu voittajatyypistä, koska en usko, että voittajaksi synnytään, vaan voitontahdosta.

Toinen asia on Mathias Johanssonin tapauksessakin esiin tullut taito nousta ja keskittyä uudelleen seuraavaan suoritukseen, vaihtoon, otteluun, kauteen.

- Kyky nousta tappiosta tai takaiskusta on tärkeää. Katso vaikka Frölundaa nyt. Seuralla on hieno historia, joukkue on ollut SM-finaaleissa monta kertaa, voitti mestaruuden pari vuotta sitten, mutta nyt – 20 ottelun jälkeen – kaikki hyvä on jo unohtunut ja seurassa on kriisi, sanoo Plate.

Jääkiekkoilijatkin toistavat mielellään vanhaa lausetta, ”olet vain niin hyvä kuin viimeinen ottelusi.” Plate haluaisi romuttaa sen ajattelun.

- On tyhmää ajatella niin. Ihmisten pitäisi ajatella asioita pidemmällä aikavälillä ja muistaa nauttia menestyksistään. On vaikeaa ladata itsensä aina uudelleen.

Plate nostaa esiin vielä erään mielenkiintoisen seikan urheilumaailmasta. Hän sanoo olevansa huolestunut pelon ilmapiirin ja pelkotilojen lisääntymisestä.

- Moni urheilija, jääkiekkoilija, ei uskalla antaa kaikkeaan. Usein sanotaan, että on parempi yrittää tavoitella menestystä kuin vältellä tappiota. Nykyisin pelaajien tappion pelko on suurempi tunne kuin heidän voitonnälkänsä, Plate sanoo.

Hänellä on syykin selvillä: raha.

- Maalimäärien putoamista esimerkiksi jalkapallossa – MM-kisojen maalikuninkuus voitettiin viidellä osumalla - voidaan selittää joukkueiden taktisella kehittymisellä, mutta on helppoa löytää todisteita sille, että pelaajat eivät uskalla tehdä mitään ”ylimääräistä”, kun panokset ovat niin kovat.

Niinpä kiekko ammutaan päätyyn, tai laidan kautta keskialueelle, sen sijaan että käytössä olisi kymmenen erilaista avausvaihtoehtoa tai hyökkäyskuviota, sanoo Plate.

- Pelon lisääntyminen suorastaan huolestuttaa minua.

Samat taloudelliset uhkakuvat ohjaavat seuratoimintaakin Platen mukaan. Kun Elitserien-seurat omistavat omat hallinsa, sarjasta, jopa pudotuspeleistä putoaminen, on merkittävä taloudellinen uhka niille.

Silti, tai ehkä juuri siitä syystä, Plate uskoo henkisen valmennuksen suosion kehityksen jatkuvan nykyisen kaltaisena.

- Kymmenen vuoden kuluttua kaikilla liigaseuroilla on henkisen puolen valmentaja ja 20 vuoden kuluttua niistä ei puhuta enää erikseen, vaan fyysinen ja psyykkinen valmennus ovat yhtä. Valmennusryhmässä on kunto-, henkinen, tekninen ja henkilökohtainen valmentaja.

- Jörgen Jönsson jo voittanut kaiken ja nähnyt kaiken jääkiekon parissa. Ei häntä enää jännitä. Hänen ongelmanaan on varmaankin motivaation löytäminen. Miksi marraskuinen Skellefteå-ottelu kiinnostaisi häntä, kun Färjestad kuitenkin menee pudotuspeleihin?

Kun mielikuva on vahva, ihminen voidaan ehdollistaa saamaan sama tunne käyttämällä jotain uutta laukaisumekanismia. Jönsson käyttää samaa menetelmää vielä tänäkin päivänä.

Kainalo:

Valmentaja avainroolissa

Useimmissa Elitserien-seuroissa päävalmentaja päättää joukkueen henkisestä valmentajasta. Esimerkiksi syksyn kriisijoukkue Frölundassa henkistä valmentajaa ei ole ollut, mutta jos joku pelaaja on sellaisen halunnut, seura on sen maksanut – jos päävalmentaja asiaa puoltaa.

Valmentajan rooli onkin hieman mutkikas. Samalla, kun henkinen valmentaja toimii täydellisen vaitiolovelvollisuuden piirissä, päävalmentaja on se henkilö, joka työskentelee pelaajien kanssa päivittäin ja vaikuttaa esimerkiksi pelaajan motivaatioon tai itseluottamukseen.

- Eräs alan ongelmista on se, että päävalmentaja saa päättää henkisen valmennuksen mukanaolosta, sanoo Johan Plate, ruotsalainen urheilupsykologi, joka on työskennellyt monien Elitserien-joukkueiden lisäksi myös Allsvenskan-jalkapalloseurojen ja Ruotsin alppimaajoukkueiden kanssa.

- Djurgårdenin jalkapallopuolella tarkoitus on nyt luoda rakenne, jossa henkinen valmennus on osa seuran ideologiaa siinä missä pelisysteemit ja seuran arvotkin. Seura hankkii siihen systeemiin sopivat pelaajat ja valmentajat. Näin ollen henkinen valmennus ei katoa kuvasta vain siitä syystä, että valmentaja sattuu vaihtumaan.

Julkaistu Jääkiekkolehdessä 10/06

Sapattivapaa

Yhä useampi työssäkäyvä haluaisi pitää pienen tauon, huilata hetken ja ladata akkujaan. Suomessa siihen on hyvä mahdollisuus vuorotteluvapaan kautta.

Ei kukaan jaksa aina mennä täysillä. Kaikkien meidän on joskus pakko hieman hiljentää tahtia ja kerätä voimia seuraavaan ponnistukseen. Joskus Duracell-pupunkin patterit loppuvat, usko tai älä.

Ekonomin ja duracell-pupun ero on siinä, että duracell-pupuun voi vaihtaa patterit. Ekonomiin ei.

Yhä useammat tekevät irtiottoja, vaihtavat alaa, kouluttautuvat uudelleen ja hakevat työelämälleen tarkoitusta. Samaan aikaan, kun työstä on tullut monelle yhä suurempi osa elämää, työelämälle tarkoituksen etsiminen on yhtä kuin elämän tarkoituksen etsimistä.

- Aika monella kollegalla on jo vakiintunut asema työpaikalla ja ehkä hieman sellaista oravanpyöräajattelua: ”olenko nyt jämähtanyt tähän, tätäkö tämä on”?, toteaa Marie Pulkkinen, joka irrotti itsensä talvella 2004 Thaimaahan kolmeksi kuukaudeksi (ks. alla)

Kun putki on alkanut päiväkodista, jatkunut koulujen ja yliopistojen kautta työelämään, omakotitalon pihalle vanissaan istuva keski-ikäinen ekonomikin saattaa havahtua kysymään itseltään vaikeimman mahdollisen kysymyksen: ”miksi”?

Vastauksen etsimiseen tarvitaan usein aikaa. Mistä sitä saa?

- Jos ei halua irtisanoutua työpaikastaan ja elää säästöillään, voi ottaa opintovapaata tai käyttää vuorotteluvapaaoikeuttaan, toteaa dosentti Jouko Nätti Jyväskylän yliopistosta. Hän on tutkinut työelämän joustavaa ajankäyttöä laajasti.

Joillakin työpaikoilla käyttämättä jääneistä lomapäivistä saattaa saada rakennettua hieman pidemmän loman, mutta vuorotteluvapaa lienee olemassaolevista mahdollisuuksista helpoin ja realistisin.

- Sapattivapaa on yleiskielen ilmaus sille, että ihmisen pitää vapaata tavanomaisesta työstään eli sapattivapaa on mikä tahansa vapaa, josta joko maksetaan tai ei makseta korvausta eli sapattivapaan pitäjä elää säästöillään, puolisonsa tuloilla, muilla työtuloillaan tai eläkkellään, toteaa työministeriön viestintäpäällikkö Helinä Tuominen.

- Vuorotteluvapaa puolestaan on tarkasti lainsäädännöllä säädelty, hän jatkaa.

Nykyinen laki on voimassa vuoteen 2007 saakka.

Vuorotteluvapaassa on sekin hyvä puoli, että samalla, kun itse siirtyy vaihtopenkin puolelle hetkeksi, työttömänä sillä hetkellä ollut henkilö pääsee peliin mukaan – ja kaikki ovat tyytyväisiä. Näin ainakin teoriassa.

Vuorotteluvapaan käyttäjistä noin 70 prosenttia on naisia ja yleisemmin vuorotteluvapaata
käytetään kuntasektorilla ja toiseksi eniten yksityisissä yrityksissä. Tyypillisesti vuorotteluvapaata käytetään opetus- ja hoitoaloilla.

- Vuorotteluvapaa sopii aika hyvin opetusalalle, jossa opettajat voivat olla poissa lukukauden tai koko lukuvuoden, eli muutamasta kuukaudesta yhdeksään kuukauteen ilman, että siitä syntyy merkittävää haittaa työnantajalle, Nätti sanoo.

Työympäristöasiantuntija, hallitusneuvos Raila Kangasperkon mukaan vuorotteluvapaalla on jatkuvasti noin kuusituhatta suomalaista. Vuonna 2003 vuorotteluvapaata käytti vajaat 14 000 henkeä.

- Tekemiemme kyselyiden mukaan palkansaajien yleisimmät motiivit vuorotteluvapaalle jäämiseen olivat opiskelu, lisäajan tarve perheelle tai hoivatyölle, stressi ja työpaikan huono ilmapiiri, kuntoutuksen tai levon tarve sekä harrastukset, toteaa Nätti.

Siis selkeästi paussi ja hyppy oravanpyörästä. Kuten oli tarkoituskin. Vuorotteluvapaan toinen tarkoitus, pitkäaikaistyöttömien työllistäminen, ei ole onnistunut yhtä hyvin.

Käytännössä vuorottelusijaisista vain vajaat kaksi prosenttia ovat olleet työttöminä yli vuoden ennen sijaisuuden alkamista ja vuonna 2003 yli puolella vuorottelupaikkaan välitetyn työttömyys ennen sijaisuuden alkua oli kestänyt alle kaksi viikkoa.

- Käytännössä työnantajat palkkaavat jo entuudestaan tuttuja sijaisia, sanoo Nätti.

Kun ajattelee työelämästä vapaaehtoisesti sivuun jäämistä, aikalisän ottamista, ensimmäiseksi noussee mieleen hyvänolon tunne. Nopeasti sen jälkeen mieleen juolahtanee kuitenkin raha. Milläs sitä sitten elää? Raha lieneekin suurin este sapattivapaiden ottamiselle.

Samaa toteaa Nätti.

- Yhdeksän vastaajaa kymmenestä arvioi käyttävänsä vuorotteluvapaata uudestaan jos siihen tarjoutuu mahdollisuus. Suurimpana ongelmana vuorottelijat kokivat toimeentulon heikentymisen, hän sanoo.

Vuorotteluvapaan ajalta maksetaan vuorottelukorvausta, joka on 70 prosenttia vuorotteluvapaalle jäävän henkilön työttömyyskorvauksen suuruudesta – olipa kyseessä ansiosidonnainen tai ei. Vuonna 2003 keskimääräinen päiväkorvaus oli 37,50 euroa.

- Tutkimuksemme mukaan vuorotteluvapaalle jääneiden korvaus oli keskimäärin kolmasosa heidän aikaisemmista tuloistaan. Parisuhteessa tulee siis toimeen, jos puoliso käy töissä, Nätti sanoo.

Se riittää latteen ja pullaan – mutta ei vuokraan ja puhelimeen. Jos joka päivä istuu kahvilassa miettimässä elämän tarkoitusta ja uudelleensolmimassa vanhoja kontakteja opiskelukavereihin. Tosin, hehän ovat kaikki töissä.

Ekonomeja ja kauppatieteiden maistereita vuoden 2003 tilastoista löytyy 22. Heistä miehiä oli 7, ja naisia 15. Vastaavasti työpaikan saaneista, eli vaihdosta peliin tulleita ekonomeja ja kauppatieteiden maistereita oli 42. Heistä miehiä oli 13 ja naisia 29.

Ruotsissa vuorotteluvapaa tuli mahdolliseksi koko maassa lokakuun alussa 2004. Sitä oltiin testailtu muutamalla paikkakunnalla aikaisemmin ja kokemukset kannustivat jatkamaan. Kiinnostus maassa oli kova ja paikalliset työvoimaviranomaiset saivat satoja puheluita päivittäin kiinnostuneilta ruotsalaisilta.

Siellä korvauksen tasoksi on määritelty 85 prosenttia työttömyyskorvauksesta, eli suomalaista tasoa parempi korvaus.

Työnantajalle kustannukset ovat pienet.

- Periaatteessa vuorotteluvapaa ei maksa työnantajalle muuta kuin sijaisen kouluttamiseen menevät resurssit, sillä itse korvauksesta työnantaja ei maksa penniäkään, sanoo Kangasperko.

- Itse asiassa, jos vapaalle siirtyvä on vanhempi kuin sijainen, kuten usein on, hän saattaa olla sieltä kovapalkkaisemmasta päästä ja työnantaja säästää palkkaerojen verran, hän jatkaa.

Tilanne ei kuitenkaan ole työnantajalle aivan mutkaton, sanoo Nätti.

-Vuorotteluvapaalle jääminen on aina neuvottelukysymys työntekijän ja työnantajan välillä. Työnantajanäkökulmasta esimiesten poissaolo on luonnollisesti hankalaa, hän sanoo.

Kangasperkon mukaan valituksia vuorotteluvapaan kieltämisestä ei ole kuitenkaan juurikaan tullut.

Voisiko esimerkiksi yrittäjyyttä harkitseva henkilö heittäytyä vuorotteluvapaalle käynnistämään omaa yritystään, tai alanvaihtoa harkitseva ekonomi mennä toiseen yritykseen töihin, menettämättä työsuhdettaan?

- Laki ei kiellä työntekoa, mutta koska korvaus määräytyy työttömyysturvan mukaan, se joutuu sovittelun piiriin, Kangasperko sanoo.

Esimerkiksi Belgiassa, jossa vastaavanlainen järjestelmä on ollut käytössä, naiset ovat käyttäneet vapaata lastenhoitoon ja miehet juuri yritysten starttaamiseen, toteaa puolestaan Nätti.

Raila Kangasperko on itse yksi tuhansista vuorotteluvapaalla olleista suomalaisista.
- Minä jäin vuorotteluvapaalle seuraavana päivänä, kun vuorotteluvapaatyöryhmä sai työnsäpäätökseen, Kangasperko sanoo nauraen.

Hän palasi työhönsä kolme kuukautta myöhemmin, akut ladattuina, ja valmiina hyppäämään peliin mukaan.

Kainalo:
Vuorotteluvapaa on 90-359 kalenteripäivän vapaajakso, jonka aikana työntekijän palvelussuhde on lepotilassa. Tältä ajalta työntekijällä on oikeus saada vuorottelukorvausta, mikäli sen saamisen edellytykset täyttyvät. Vuorotteluvapaa perustuu edelleenkin vapaaehtoisuuteen. Työnantaja ja työntekijä sopivat vapaasta vuorottelusopimuksella. Sopimus, jossa työnantaja sitoutuu palkkaamaan työvoimatoimistossa työttömänä olevan henkilön, tehdään kirjallisesti.

Vuorotteluvapaalle voi jäädä kokoaikatyöntekijä ja työntekijä, jonka työaika on yli 75 prosenttia alan kokoaikaisen työntekijän työajasta. Lisäksi edellytetään, että työntekijä on ollut oman työnantajansa palveluksessa työssä ennen vuorotteluvapaan alkamista 12 kuukautta ja että lisäksi työntekijällä on työeläkelakien mukaista työhistoriaa vähintään 10 vuotta. Kaikki työeläkettä kartuttava työskentely ja siten myös yrittäjätyö luetaan työhistoriaan. Lisäksi neljännes työhistoriasta voi kertyä perhevapaiden ajalta, joka rinnastetaan työhistoriaan.

Työnantajan tulee palkata vuorotteluvapaasijaiseksi ensisijaisesti nuori tai äskettäin ammattiin val-mistunut työtön henkilö taikka pitkäaikaistyötön. Työtöntä ei tarvitse palkata samoihin tehtäviin, joista vuorottelija on lähtenyt. Säännös ei kuitenkaan ole ehdoton, sillä jos haettuun tehtävään ei löydy sopivaa edellä tarkoitettua työtöntä, toissijaisesti sijaiseksi on palkattava työtön, jonka työnsaannin tarve on suurin. Arvio asiassa tehdään yhteistyössä työnantajan ja työvoimaviranomaisen kanssa.

Vuorottelukorvaus on edelleen 70 prosenttia kunkin henkilön työttömyysturvasta. Niille, joilla on työhistoriaa ennen vapaalle lähtöä vähintään 25 vuotta, maksetaan kuitenkin 80 prosenttia.

Lähde: Työministeriö, Jouko Nätti

Kainalo 2:
Sukellus sapattiin

Anu Oksanen ja Marie Pulkkinen tapasivat toisensa Thaimaassa, jossa he toimivat sukelluksenopettajina viime talvena. Kumpikin oli sapattivapaalla omasta työstään, Oksanen omistamastaan elämystapahtumayrityksestä ja Pulkkinen psykiatrisia asuntopalveluja tarjoavan verkoston vetäjän tehtävistä.

Oksanen oli ollut Thaimaassa myös edellisenä talvena.

- Toimin silloin alalla, jolla kausivaihtelu on voimakasta ja kun talvella oli hiljaisempaa, ajattelin, että voisin lähteä talveksi vetämään sukellussafareita Yhtiökumppanini piti huolen yrityksestä sillä aikaa.

Pulkkinen puolestaan halusi nimenomaan katkaista muutaman vuoden pitkän työputkensa.

- Halusin lähteä ulkomaille, ja halusin tehdä pienen irtioton, ennen kuin väsähdä, hän sanoo. – Sain kurssikaverini siksi aikaa sijaiseksi, joten kaikki meni hyvin.

Paussi oli molemmille paikallaan ja he kertovat oppineensa uusista ympyröistä asioita myös kotona odottaneisiin projekteihinsa.

- Paikka oli aika eksoottinen, sillä pienellä saarella oli vain se sukelluskeskus ja vähän paikallista asutusta. Siellä ei ollut yhtään autoa, ei tietokoneita, vain yksi puhelinkoppi, Oksanen sanoo.

- Työminäkin oppi uusia asioita asiakkaiden kanssa olemisesta, sekä johtamisesta ja projektinhallinnasta.

Myös Pulkkiselle konkreettinen tekeminen toi paitsi mielihyvää, myös paljon oppia. Sukeltamiseenkin tuli kova rutiini ja korallit tutuiksi.

- Opin aika paljonkin omaan johtamiseen liittyviä asioita. Kun on itsekin välillä suorittavalla tasolla, sitä osaa asettua työntekijän asemaan paremmin. Ja on ihan kiva tehdä välillä jotain muuta, hän sanoo.

Sekä Pulkkinen että Oksanen rahoittivat sapattivapaansa säästöillään, vaikka Pulkkinen olikin tutkinut myös vuorotteluvapaan mahdollisuutta.

- Sieltä sai asunnon ja työpäivinä palkan, eli jonkinlaisen perusylläpidon, Oksanen kertoo.

- Minä rahoitin vapaani säästöillä. Jätin vuorotteluvapaan käyttämättä, koska kolme kuukautta oli niin lyhyt aika, että en halunnut ”tuhlata” sitä. Senkin aika tulee vielä, Pulkkinen sanoo.

Nyt he ovat ladanneet akkunsa. Pulkkinen jatkaa entisessä työssään, mutta Oksanen myi yrityksensä ja etsii nyt ”tylsää sisätyötä”.

- Tähän saakka työni on ollut niin hauskaa, että vapaa-aika tuntuu tylsältä. Nyt haluaisin vain levätä sohvalla, Oksanen sanoo.

Kunnes on taas irtioton aika.

Ilmestyi Ekonomi-lehdessä joulukuussa 2004.

Super Nisse

Intro:
Nisse Häggblom is the dynamo of the Finnish outboard motor museum in Porvoo. The museum is an homage to outboards, the company he served for 50 years, and for a boy that grew to be a man.

I can’t see Nisse. In fact, I’ve never seen Nisse, but I have talked to him on the phone several times in the past few days. And even before I see him, I have created this mental image of a real Helsinkian kind of guy that has a Finnish equivalent to the American Southern drawl, and the confident but friendly attitude of an excellent salesman.

Even now, when I’m standing outside the almost 200-year-old wooden red house on the banks of the Porvoo river in the city of Porvoo, some 30 miles east of Helsinki, Finland, where I have come to meet him, I still can’t see him. But I can hear him. I still have that fast-talking, joke-cracking image in my mind. For some weird reason, the man in my head is wearing a blue captain’s hat. I can hear Nisse, coming down the stairs, under the huge wooden sign that says “Outboard museum”.

He’s talking, and I can only hear bits and pieces, some fragments of sentences, but my mental image still holds.

“Oh, oh, you’re already here, good, good, I thought … didn’t we say five, what time is it now … well, well, let’s go down here … watch your step, hi, hi, good, good, welcome, yes, it was good that we got it all set up so easily, yes, so, yes, here we are…” he says as he guides me past the red building, to the river bank.

He’s nothing like my mental image. No hat. Nisse’s tall and fit, and the red Johnson Motors jump suit he’s wearing, and the silver moustache under his nose remind me more of a retired astronaut than anything else. Nisse waves at the river and says:

“This is the thing. To be here, and to think that 150 years ago, there was somebody here with his boat, doing things.”

He pauses for a second. I sit down.

“Yeah, well, let’s go here,” he says and disappears through a door.

The Outboard museum is Nisse’s latest creation. Over the years, he’s been a boat racer in the off shore class, the owner of Finland’s fastest boat, a go-cart Dad, and wind surfer in the World Championships.

Nisse’s come a long way to go back to where it all began.

When he was 15, he took a job as an outboard motor repairman’s apprentice at Telva, a Helsinki family-owned company. The year was 1952 and Helsinki was the host of the Summer Olympics.

Nisse was born on Suomenlinna, a fortress on the islands just off Helsinki, making sea a natural element in his life element. Currently he has several boats, and his latest crush are 18th century traditional sailboats, but he says that the motors came first.

Nisse’s museum has several pockets, each one just as interesting to anybody who’s ever been interested in boats or motors. But what Nisse is most proud of, the corner he calls “The Thing,” is a replica of the motor shop he walked in back in 1952.

“This was my work place over 50 years ago,” he says, and points to motor parts, and old boxes containing spare parts from the 1930s and 1940s. A gas bill has been posted on the wall, a letter from a customer as well. “And this is a museum where you are definitely allowed to touch things,” he says, laughing.

And one thing is for sure. Everybody – no matter if you just happen to stumble into the museum on your way to somewhere else or if you’re an outboard motor expert – learns something during a visit at Nisse’s.

He turns around and points at a big, round, green outboard engine.

“This is good, this is good,” he chuckles. “Electric start motors were invented in the 1930s, but it took thirty years for them to find the right shape. This dynastart was manufactured in 1930, and you can still see these somewhere. The problem was that it wasn’t right for an outboard motor, so they vanished, but here, everybody can see how they worked. It’s a start and a generator in one. It was just too heavy, and probably overheated.”

Three steps closer to the door, Nisse stops again. He likes to have a theme for each summer, and this year’s theme is going to be engines from the 1950s and 1960s. Beautifully designed outboards and logotypes fill about one quarter of the room.

On the far side, where Nisse leaps in long steps, is the first industrially manufactured outboard, an Evinrude from 1911. And on the other side, there are photos of various events in Telva’s 70-year history, including the little red wooden house where Nisse lived for a while, in the early days.

It was there that Nisse saw an engine that he desperately wanted.

“There was a boat that had been hit by shrapnel during the war, and the owner had just left it there. But the outboard motor … I wanted it. I told my employer that I wanted it and that they could take the price out of my salary as long as they wanted, as long as they would tell me when it was mine,” Nisse says.

“And now, lo and behold, that one is the most incredible engine in the world: it’s a 1927 five cylinder star engine, with 50 horsepower. That’s unreal, the biggest ones at that time used to be 25 hp. I got that in 1954, when I was 17, and I still have it.”

And soon, that one engine got company. Nisse went from apprentice to a repairman, and to sales and marketing, all the while collecting – or, “putting aside” – outboards.

When he retired from Telva “in 2002, or so, I’m still there a couple of times a week,” something had to be done to all the engines, put aside. Nisse and Telva’s owner, third-generation boss for Nisse sat down to think.

“He became a mesenate for this museum,” Nisse says. “Now we have formed a real supporting association with him, myself and my son, and we’ve got all the major outboard brands to support the museum, too.”

At 69, Nisse has a five-year-plan for the museum and its future. Meanwhile, he has his own spread to fill in a Finnish boating magazine every month, his sail boats, and finding new outboards for the museum that will also – according to Nisse’s plans – include a boating library, a special treasury for vintage outboards for serious fans, and a room where the collectors can sit and read.

Nisse’s simply having a time of his life.

“I’ve worked for a long time so everybody seems to wish me well. I’m sure I am in a better position than a lot of other collectors because people seem to like me,” he says.

“I get about 30 to 40 donations each year, and by the way, I haven’t bought one since the first one. They’re all donations. I take them all, even if I can see that the engine in question is nothing special. Often it is such a big thrill for other person to be able to give me something,” he says.

As far as the five-year plan is concerned, Nisse’s taking it easy. His son would seem like a natural choice to carry on the museum, but Nisse says he doesn’t want his son to go crazy with outboards.

“Although, I’m not crazy about motors, not all motors. I’m not into cars or motorcycles. Well, Telva sells other kinds of boat engines as well, but I’ve said I don’t know anything about them, even though I do. The outboards are enough for me,” Nisse says.

He’s quiet for a second, looking into the distance. The distance is only two meters – the room is not that big – and the silence is short.

“Hey, there’s a wind surfing trophy,” he says and leaps up. “Wind Surfing Finnish Grandmaster,” he reads.

“There was a time when wind surfing was everything for me. I took part in five World Championships on five continents, the last one in Australia in 1986. I didn’t win anything. I was probably too old when that sport came to Finland.”

Another pause.

“But it’s always nice to come up with something cool.”

Published in Twentyfour7 in 2006.

Benched

Hard core sports fans are a special group of people. They are committed to their teams, they want to know all about the players and they’re ready to pay for the information. Surprisingly enough, a real hard core sports fan looking for cool wireless services has to look hard.

Tickets to the game: 40 dollars
Hot dogs, nachos and soda: 20 dollars
Brand new hat: 25 dollars
Dry cleaning of the shirt because you got some cheese on it: 30 dollars.
Missing the winning goal because of above: priceless

But that’s not the end of the story anymore:
Getting instant replay on your mobile phone: 5 dollars.

If I had got a nickel every time I heard somebody say, “I missed it! Replay, please!” at a game, I wouldn’t be writing these stories for money. Now, back in the 1980s the comment was still funny, since practically none of the arenas had the multi-million dollar jumbotrons they have now.

And now, with wireless technology, that remark won’t even get anybody’s attention for two reasons: one, it’s not funny, so why encourage the guy, and two, everybody’s too busy downloading their own instant replays.

Sports is something that people bond with. No wonder sports was considered one of the major wireless attractions as well. However, as the wireless boom faded, sports services have also been put on the backburner. Of the 19 British Premier League soccer teams that have had wireless services, five are now “currently unavailable” and only the Tottenham Hotspurs’ service includes sending images. The rest offer SMS alerts, logos, and ringtones.

It seems that the sports fans can keep on dreaming about the replays, and need to keep their eyes on the scoreboard. However, there are a bunch of new services for the insatiable sports fans.

In Finland, hockey fans can get real-time information on their own mobile phones about events and scores of the Finnish Elite League games. The service sends reports of all significant events in other games: goals scored and assists credited as well as penalties assessed. This way, a fan sitting at the Hartwall Arena in Helsinki can stay updated on what is going on at the other games played the same day. If there’s a particular player he would like to get more information on, he can download the player’s card, with the latest stats and a color image.

These services work on all mobile phones with WAP browsers.

SMS alerts, getting the latest statistics, scores, ringtones or images are commonplace. In Finland, at the end of the game, the fans can send an SMS to a special number and vote for the MVP of the game. And, perhaps, book tickets to the next game.

Unlike in 2001, today there is no hype. The services mentioned above are not, in lack of a better word”, “cool.” Sending an SMS to vote for the MVP is not a big deal. (sports and telecoms is a great match, the two share the love of acronyms, too). Which is probably why people are actually doing it.

The services are not cool, but unlike in 2001, they work. Every day. Which is why more teams are finally looking at it as a new way to create real revenue.

Darrell Hancock at Feed Me Sports, a Canadian company specializing in wireless web services in the sports industry, mentions several ways to make money on sports: ticket sales, trivia games and office pools, for example.

In 2003, Feed Me Sports helped the Vancouver Canucks put together a pilot project for the annual player draft where the executives of the Canucks got SMS alerts every time their team had picked a player.

By signing up for Feed Me Sports’s system at www.faninteraction.com, the sports fans will be able to participate in trivia contests for prizes, receive scoring updates, download wallpapers and ringtones of his favorite athletes and view streaming video from their mobile phone.
The company has set up networks with top athletes, such as NBA basketball player Carmelo Anthony, to be able to offer its clients exclusive services, such as guaranteed six hours a month viewing of a Carmelo Anthony Web cam, or comments after the game.

The fans can fill their accounts on the Feed Me Sports Web site to be able to use their services.

Sports fans and money are easily departed. According to some studies, a family of four leaves an average of about 300 dollars at the arena. 150 dollars go to the tickets and the same amount on souvenirs, so voting for the MVP, getting the latest stats and the word from the locker room won’t add much to the bill.

But sports fans want more. They – we – want images, we’d like them moving and preferably right now.

In Thailand, Hutchison is bringing British Premier League near-live video clips to their subscribers. They are a part of a package including a TV show, and quizzes on the Web. But not even there does the wireless technology actually enhance the sporting event experience.

The first wave may not come through the regular mobile technology. Several sports teams are equipping their arenas with Wi-Fi. For example, British soccer teams, Reading FC and Nottingham Forest FC created Wi-Fi hotspots, giving fans a chance to download latest news, stats, and images.

The Maracana Stadium in Rio de Janeiro, the largest soccer arena in the world, has had WiFi since April, 2001. The network provides wireless connectivity between the stadiums 160 ticket offices scattered throughout the arena. It also connects to the central administration department, delivering real-time information about ticket sales. The arena’s profits increased by 20 percent due to elimination of illegal ticket supplies and sales in and around the stadium.

NHL hockey fans got video highlights at the 2001 Stanley Cup playoffs using Virage video content on IEEE 802.11b allowing users to search and stream video clips in real-time using handheld PDAs.

The San Jose Sharks NHL team also has WiFi in its arena and several other teams are following.

However, with the number of mobile phones with WAP, UMTS or MMS rising, the phone can, again, become the preferred method of getting to the information. Feed Me Sports is convinced of that. ”With MMS services, we’re 30 days away from turning this into reality,” says Hancock.

According to Hancock, most of the mobile phones sold in the US are phones with built-in cameras, and the capability to receive moving images. “They are coming through big time in the US,” he says, “and with streaming video, this thing is going to go through the roof.”

Feed Me Sports, and others like it, are getting ready for the day when we all have mobile phones that can send and receive images. The service concepts are thought through, and ready to be implemented.

”Pretty soon, what we’re going to do is give the fans a chance to, for example, view a special Carmelo Anthony cam. We will guarantee the people who sign up, say, six hours of Webcam time. They can also view the highlights on their phone, or get alerts when Anthony comments the game, during the game and minutes after the buzzer,” he says.

How long “pretty soon” is, remains to be seen.

What would it mean to sports?
In several sports, the in-arena network won’t show any replays involving penalties, fouls or – in the case of soccer – bookings so that the spectators in the stands wouldn’t get any fuel in their war against referees.
That’s why when a hockey player is taken down, the scoreboard shows those slightly-amusing cartoons or, simply, advertising.
With thousands of people with their own small screens, and a chance to get an instant replay, the referees would really become endangered species whenever there’d be a call the majority of the spectators wouldn’t agree with.
The fact that spectators get to, for example, vote for the best player is a natural step in the development where sports has become entertainment. Audience’s opinions of who the best player is reflect more often the celebrity status of the players. A visiting team star hardly ever gets the MVP award in the Finnish Elite League hockey games.
But that’s just the way things are, people say. Do you really think Tom Cruise is the best actor in the world – or simply the best star?

Please remain seated
In May, 2003, New Age Media Concepts unveiled the "New Age Technology System" for sports venues. With the New Age Technology System (NATS), a sports fan will have in front of him a touch screen unit with which he can order fan products, tickets, and participate in loyalty programs. He’ll be able to see instant replays and check emails without ever leaving his seat.

The system helps team and stadium owners generate additional revenue through the advertising on the system and the increased sales. A fan in a stadium with his family can order food from where they are sitting rather than getting up and standing on a long line and missing the action.

"We offer both the sports fan and the sports team and stadium owners benefits. Sports fans get a more interactive experience when they are at the game and they are more likely to come back again while the team and stadium owners enjoy the benefits of additional revenues from higher sales and additional advertising revenue,” says Tony Nichols, New Age Media Concepts.

Published in On, April 2004

Going uphill

Roger Talermo has always enjoyed challenges ranging from downhill skiing to sailing, starting up new companies and turning around old ones. That’s why Talermo and Amer were a perfect fit almost ten years ago when he became the CEO. Amer was definitely a challenge.

There are people who look for the easy way out, and there are people who thrive on challenges. The bigger, the better. It’s a character trait and it can’t be taught. You can learn to deal with challenges, but to get energy and thrive on them? It must be in the genes.

When Roger Talermo was just a kid, living in Helsinki, Finland, he loved to ski. And the highlight of his skiing trips was the Taivaskallio hill – in the fairly flat Helsinki, even a plain old hill can be called “Sky Rock” – that he just had to ski down as fast as possible.

“Downhill skiing was my passion from an early age,” Roger Talermo says. “I just had to get to that hill. And then, when I was ten, I got to buy a used pair of alpine ski boots”.

A couple of years later Roger was elected chairman of the sports team of his school. Or, elected may be a wrong word.

”I was very active and participated and represented my school in many competitions so one day my gym teacher just told me that I would be the chairman of our club. It was fine with me,” he says.

And that was the start of two great careers. One of a top athlete – besides being a skier and an elite sailor, Talermo is credited for bringing freestyle alpine skiing into Finland – and another one of a leader and a businessman.

“I took the skiing instructor’s exam quite early in my career and founded several schools in Finland. So, for years, I was a professional skier, and did that at its best 11 months a year,” he says.

But when Profile meets Roger Talermo, the interview takes place at a corner office in Helsinki, instead of a Swiss cottage in the Alps, so something else must have happened.

“In 1978, Salomon asked me if I wanted to import their products into Finland. It was a great company, but in a small niche. I hadn’t even graduated from the business school even though I had enrolled the school a few years earlier, 1974,” Talermo says. “I got married in 1979, decided that my ski career was over and took on Salomon’s offer.”

Now Talermo had two challenges all of a sudden. First, he had to manage a company and help it grow, and secondly, he wanted to get the degree from the business school. In 1981, he had the diploma and was ready to take on a bigger role in the Salomon group as he became a commercial director, based in France.

For a man who was used to high speed and free style, working abroad provided him with endless possibilities to learn and to mature.

“After a few years in France, I definitely wanted to live in an Anglosaxon country, so I didn’t hesitate to head TaylorMade in California in 1990,” he says.

All this while, Talermo had also been studying on the side. Originally he started to read a lot of business books to learn more because he “didn’t have any peer groups”, as he was a lone Finn in the organization. The books were his sparring partners. When he enquired about the possibility to study further at the Helsinki Swedish Business School, he realized that he needed to take his Master’s degree. By that time, he was already busy turning TaylorMade around so he had to be creative.

”I always tried to combine business trips with my trips to the exams,” he says, and laughs.

Reading and studying became a hobby for him, so once Talermo graduated in the mid-1990s, he had several majors. “I was truly seeking knowledge,” he says.

By 1996 Roger Talermo had lived in France, the US, Sweden and Austria. He had been an executive in small companies gone big, big companies on their way becoming small and everything in between. His entire career was outside Finland.

And then Amer headquarters called.

Amer was founded in 1950 as a tobacco company. By 1996 it had been in fashion business – it only Marimekko for a while - shipping, automobile wholesale, plastics wholesale, printing and publishing, and sporting goods, to name a few. Like Talermo says jokingly, the only businesses Amer hasn’t been active in are mining or oil.

It had been leaning towards sporting goods since late 1980s when it acquired Wilson. With the addition of Atomic in 1994, and then the appointment of Talermo in 1996, the course was there to be plotted.

“Amer was losing money at the time, and I think that the people who hired me wanted us to go for the sports sector. They wouldn’t have hired me otherwise, my background was so heavily in sports,” Talermo says.

Today, less than ten years later, Amer Sports is much closer to the goal Talermo set for the company: to be the No. 1 sports equipment company in the world.

”Our first goal was to make Amer a profitable company for its 50th anniversary in 2000. Since we succeeded in that two years ahead of schedule, we set a new, bold, goal that still stands. When the analysts asked us for our goal for the next two quarters, I told them we want to be number one by 2005, and that they can do the math,” he says, laughing. “It was only partly a joke.”

In Amer’s corporate values, you can find the following sentence: “Success in competition requires determination to win, team spirit and teamwork.” Sounds like something a coach would say to his team before a big game.

It is easy to draw parallels between a sporting goods company and sports – especially when the CEO is a former athlete. Athletes, especially those not in team sports, learn to rely on their instincts and their training, trusting that if they just keep on training like they planned, they will be in good enough shape to win the race.

Like long distance runners. The marathon is usually won by the runner that doesn’t panic when competition attacks, but instead runs his race according to his own plan, knowing that if he can hit his own goal, he will get the prize.

Business is not sports, of course, but Talermo doesn’t deny the parallels.

“Just like an athlete, a company may not always see its own development, and notice how good it’s got,” he says.

Or a CEO.

“I have never worked anywhere just to build a career. I do understand that if you do a good job, good things will happen to you, careerwise, but I will not start to think about tomorrow today. It is now I need to do a good job,” he says. “More good things come from a job well done than a job badly done. There are no shortcuts.

“In the beginning of my career, I was starting up small companies, like ski schools and Salomon in Finland,” he says. “Then I was in the turn-around business for ten years, going from one challenge to another, from one country to another. It was tough, even though the same logic applies to many different situations.”

Like many successful executives, especially in Finland, it’s difficult to make Talermo go overboard with self-praise. When asked to name three things he is proud of in his career, he answers in a humble way.

“Well, the first one would be leaving Finland. I would not be me if I hadn’t done that, it has been crucial for my development. That leads me to the second thing I am proud of and that is the fact that even though I have spent 17 years abroad, I have never absorbed any country too much, and have instead always been myself. Thirdly, I am proud that I have had the courage to take my own path,” he says.

See, Roger Talermo wouldn’t list career accomplishments on that list. He says that the biggest thank you he has got out of the turnaround projects he has headed has been just that – the thank you that comes from his partners and employees whose jobs he has saved.

“One of the toughest ones was TaylorMade that already had tried to turn it around twice and failed twice. There is nothing more rewarding than to hear the thanks from a person who a few months earlier had cried when we sat on the sidewalk of the company’s parking lot talking about the situation,” Talermo says.

“I have been lucky since I have had quite a few such experiences. TaylorMade was the biggest enjoyment, but Atomic had also gone bankrupt when I started there and we turned it into the most profitable sports company in the world.”

And that’s when he pops the champagne and calls for a press conference to tell the world? Well, not quite.

“And once I feel my job is done, I like to almost just disappear and let the others celebrate. It’s almost like a team coach leaving the stage for the players who have done all the work,” he says.

“I get my satisfaction from the work itself and job well done is the best reward. That is the reason we have worked so hard, right? Not to be able to drink champagne. I haven’t ever really celebrated anything, and the only person who knows that is my wife who has always been there to see it. I am ambitious, yes, but I haven’t been career-conscious.”

How does he do it, though? What is his management secret?

“There is no secret. I don’t believe that being a manager is only about having a certain set of skills. I think it is 50 percent skills and 50 percent of what I call “art.” A good manager needs good intuition, he has to be creative. Without creativity and that “speed of thought”, you just can’t operate,” he says.

“Intuition is important because most situations are new, and if they’re not, the management has been playing it safe and the company has lived in a “me-too” world,” he says.

It’s not all fuzzy logic and fuzzy feelings, though. Business is business, after all.

”Emotions can’t be over 50 percent of the equation, either. Of course, managerial decisions have to fulfil certain criteria first. For example, if we were to acquire another company, naturally we would consider profitability and long-term earnings. Then we would make sure it fits our values, and last the emotions, gut feeling, plays a part. It comes last, but it can decide the whole thing,” he says.

A CEO is also the number one spokesperson for his company. Talermo sports a nice Suunto watch and he shows enthusiastically all the functions on the watch. “Here’s my pulse during my morning run – average 130, low 68, and high 178, although I find that hard to believe,” he says, clicking through graphs and figures on his watch. There are several golf bags in Talermo’s office and he says he still tests all their skiing equipment.

In one afternoon. After all, the man travels 150 days a year.

“I like to be involved, I like to understand what people in the organization do, so that it is then possible for me to initiate right solutions. I find it strange to think that management manages and the others do the work,” he says.

When Talermo returned to Finland ten years ago, he was an outsider in many ways. He had created his personal self abroad, he wasn’t a part of the old boys’ network and he hadn’t learned the old-school of management, either. The management by perkele.

“It doesn’t work anymore. I don’t believe in authoritarian management at all, a manager becomes authority in other ways these days. We hire smart, young people because they’re experts in what they do. They do respect the management but in a different way. Today, it comes down to expertise and creating a good atmosphere in the company,” he says.

Roger that.

Published in Profile in September 2004.

Duke of Dance

Michael Jackson is the self-proclaimed “King of Pop,” so Jaakko Salovaara may just have to be the future “Duke of Dance.” However, Salovaara is no Wacko Jaakko.

Five years ago, Europe was “rocking the microphone” as Finnish Bomfunk MC’s single “Freestyler” climbed the charts and won the hearts of the music lovers and MTV loyals. The black and white video that MTV had in rotation was shot at a Helsinki subway station and it featured the band members as puppets in a kid’s video game.

What it didn’t feature, though, was the co-writer of the song, and the man who produced the disc, Jaakko Salovaara.

But the people in the business knew.

And when Finnish Darude charmed the socks off European clubbers, it was the artist, Ville Virtanen, who got the attention – not the man who found the talent and produced the song.

But the people in the business knew.

Naturally. When somebody produces Europe’s best-selling single in any given year, the branch professionals take notice. Especially, when six million discs, produced by that same person, are sold worldwide. Producers and Djs are the new stars of the dance scene, just like star directors and producers are as big stars as the actors in Hollywood.

But when Salovaara walks into the Helsinki café on a sunny August afternoon, riding his scooter in style, he’s not surrounded by screaming fans. He’s not even being talked about or pointed at, behind his back. He greets a couple of friends on his way in, but then again,so did I.

“Well, I am not as big a star as the artists,” he says, smiling. “And it’s good, I don’t need all that chaos around me.”

In a music business so thoroughly dominated by the Anglo-Saxon markets in the US and the UK, a new sound and new actors from Finland became news, just for being Finns. At least in Finland which, as a nation, would give its collective right arm to have a local band hit the number one spot on Billboard Top100.

The Turku, Finland native doesn’t have anything against being a Finnish pioneer on the dance and pop charts, but it’s not something he keeps thinking about when he’s in his studio, working.

“I don’t really care where anybody is from, to me, the music is the most important thing,” he says, and pauses for a while. “I don’t think many people in the inside do, actually. It’s like every time a Finnish sports team does well, we tend to think it’s everybody’s success so maybe me being Finnish is more important to others.”

Salovaara has always been around music and musicians as his parents were members of the Turku Philharmonic Orchestra. Anxious to encourage their 5-year-old son on the musical path, the enrolled him in the Turku conservatory for cello lessons.

Jaakko didn’t let the parents down and eventually he, too, took a place in the Turku Philharmonics.

“I guess the fact that I, the producer of dance music, played in a philharmonic orchestra seems very odd now, so different magazines like to bring it up.”

“However, cello was my major, and I did graduate as a professional musician at that. I did play some piano, too, and one of my dreams had always been to play drums, so I added that to the curriculum. Playing drums seemed just so much cooler than cello,” Salovaara says, and flashes his mischievous smile again.

Now that he had the drums, he wanted a band of his own. Of course .

“The problem was that I thought all the band members should be friends and I didn’t have any musicians as friends. I tried all kinds of things, but they never stuck,” he says.

And while looking for that perfect band, Salovaara stayed at home and created new arrangements for songs. Old vinyl maxi singles often had an a cappella version of the song – which Salovaara used for his own experiments.

Then one summer Salovaara met a guy with a sampler and a workstation at a camp. It rocked his world in more ways than one.

“I flipped out,” he says. “I persuaded my parents to buy me an Atari computer and a sampler, and I realized that I didn’t need a band anymore. I could do everything on my own. That’s how it started.”

Salovaara’s first recorded song was called “Hypnosynthesis.” He was 16.

“There was a disco in Turku at the time that these two guys owned. They made that vinyl single, and the run was probably the smallest possible, a couple of hundred copies,” Salovaara says. “I guess they sold a few copies at the disco,” he says.

It may not have been the biggest selling record in Europe, or Finland, or even Turku, but it was a real record. Salovaara’s music was real.

“Making a record is fantastic. It’s much more gratifying than just writing music for fun. I don’t even want to write music if I know it’s not going to be released anywhere. The first record gave me such a kick,” he says.

It’s not the only thing that rushes the adrenaline in his veins. According to Salovaara, nothing beats the feeling he gets when he is at a packed club and the DJ plays a great song that just raises the roof. Except when it’s his song that he plays.

“But the best feeling was when I heard my own song on the radio for the first time,” he adds. “It didn’t matter which station it was, or how many listeners it had. It was my song, and it was on the radio.”

After he reached the chair in the Turku Philharmonics, Salovaara played the cello to pay the bills, just like his parents had thought. That lasted for about a year.

“The cello is out of the picture. Apparenty, my parents were mostly worried about whether I could live on the other kind of music. They never really understood rock’n’roll but with all the success, they began to appreciate it more. Now they are just confused about the whole thing,” Salovaara says.

Yes, the success. There was a lot of it.

First, Salovaara’s own project, JS16. In 1998, he released an album called “Stomping System” that climbed to number six on the UK club sharts. In Japan, the single “Stomp to my beat” was number one on two radio stations’ dance charts. In the US, “Stomp to my beat” peaked at #17 on the Billboard maxisingle chart that is based on sales.

Two years later it was the Bomfunk MC’s turn. The band’s debut album, “In Stereo”, sold 800 000 copies worldwide, but it was the hit single, “Freestyler,” that really had an impact.

It became the number one single in twelve countries, and was number two on the UK charts in 2000. By the end of the year, “Freestyler” was Europe’s best selling single in 2000.

In hindsight and from the outside, it may seem easy. But even if Salovaara still seems puzzled by the success, and unable to analyze the elements of success, he points out that “Freestyler” was by no means a slam dunk.

“We tried long and hard in Finland alone,” he says. “Freestyler was the fifth single off that album. The two first ones got a good response, then we tried two others, and decided to release one more, and that was Freestyler. And it just took off.”

Then there was that one guy in Turku who tried to get Jaakko Salovaara’s attention, and wanted him to listen to his demo.

“Then one time, I took the disc and said I would listen to it,” Salovaara says. “So I did, and on that demo was “Sandstorm. I thought it was a great song, and wanted to make it an awesome song.”

More than that, Salovaara was also out to find new artists to his own record company that was first founded as a funnel for Salovaara’s fees from deejaying. The company’s net sales had then increased with the success of JS16 and Bomfunk MC’s.

“I thought it was time to try to do it myself. I had had good friends helping me out, and I had learned a lot. I wanted to find a artist, and found Darude.”

And what Salovaara had in his hands, was a successful business. He even received the prestigious Finnish Marketing Act of Year award in 2000 for his work with Bomfunk MCs and Darude.

What he found out was that the more you start thinking about success and focusing on writing hit singles, the harder it gets and the worse it goes.

“In the middle of the Bomfunk and Darude success, we weren’t thinking much. It’s only afterwards that I have tried to analyze the whole thing. And the more I think, the more off I am,” Salovaara says. “And there isn’t just one explanation, it’a not like I possess some marketing wisdom that nobody else has.”

“Except, the most important thing was that all the people working with the marketing of the singles, around the world, were excited and believed in it. You should always find partners like that,” he adds.

Salovaara emphasizes the importance of the song over and over again. The magic of marketing music comes down to one thing: the music itself.

“When we worked with Darude, there were no tricks, we just sent the single everywhere. The song sold itself,” he says. “And once you reach the critical mass, once you go over the tipping point, it just explodes.”

And once the singles hit the charts, the artists hit the road and Salovaara the studio. Not only had he tasted a success almost beyond his wildest dreams and was out to write new songs to repeat it, his reputation as a producer and mixer brought him some interesting new projects as well. Like remixing Britney Spears’s single “Overprotected.”

And then it was time to repeat. Everybody expected it. The artists wanted it, the record company wanted it and Jaakko Salovaara wanted it. But if he had thought then that he had the magic formula for hits, he had to change his mind quickly.

“Maybe there were some external expectations, but the biggest expectations are always my own. I want to write good songs.”

Even if Bomfunk MC’s second album sold well in Finland, it wasn’t the international hit that they hoped for. And that was the lesson Salovaara needed to learn.

“My goal has always been the same, to be as successful as in 2000, but the biggest lesson I have learned is that you can’t mix the creative side of your work with business. There has to be a balance between the two, the business side can’t be in charge.”

At 30, Salovaara is a father of a baby boy – “he won’t be playing cello, but maybe something else” - and he’s at some sort of crossroads. His new project is called Dallas Superstars and he has high hopes for it. All in all, Salovaara says he would want to leave a mark in the music history as one of the best of his era, even outside Finland.

“I am sure people think that I have a very glamorous job, but I imagine that it’d be boring to sit in the studio with me for 12 hours. I can assure you that it involves a lot of repetition and routine, in search of the perfect sound,” he says.

The perfect sound. Salovaara says that even if he’s not a computer wizard – and for this we have to take his word – he’s lucky in that only the results matter, even if the way to the perfect, new and interesting sound is crooked and, to the purists, “wrong.”

“It’s not always easy, but if you like the actual work process, it’s fun all the way. I’ll get my kicks when the song is finished, and then once more if it is successful,” he says.

“I will not settle for “pretty good.” When you’re pouring your heart and soul into your own thing, it has to be just right. Sometimes, if there is a deadline and I have to, I guess I will have to send a not-perfect song, but I don’t like it. Mediocrity won’t get you anywhere. It’s best to turn out the best possible product and see what it leads to. At least you can be happy about it yourself.”

Published in Profile in September 2005.

A Beautiful Mind

Tony Buzan is a poet, author, lecturer, creator of the mind map, rowing coach and the world record holder of the creative intelligence IQ. But underneath the mind maps and speed-reading methods lies a beautiful idea: we’re all smart.

According to one of Tony Buzan’s books, the human eye can, in theory, scan a page of a book in one twelfth of a second. That means that you could, in theory, read a 300-page book in 25 seconds, provided that you could have all the pages laid out in a way that would let you scan them easily. In theory, you could read this article in a quarter of a second and an entire Profile in three seconds. Or less, since there are a lot of photos in the magazine.

To make it a little easier for you, Tony Buzan says that using the right technique, you can read a 300-page book in 30 minutes. Sound better? You don’t know anyone who can read a 300-page book in a half an hour? Meet Tony Buzan: the man who also gave you the mind map, a way of organizing your thoughts and therefore remembering things better.

Only, we can’t really get to know him since Profile only had 45 minutes with him. But, we’ll give you some key words and directions

Tony Buzan is a 60-year-old British gentleman who looks you in the eye when you meet him, and makes sure to remember your name as soon as he hears it. He’ll probably have a rule in his mind to associate your face with your name. He has a blue jacket and a white shirt with a collar that reminds me of the Beatles. In this cookie-cutter world of businessmen always wearing a suit and tie, Buzan is a pretty sharp dresser.

When Tony Buzan was still just a little Anthony in grammar school, he took a test in natural sciences. So did his good friend Barry. The boys were seven years old at the time. Tony knew that Barry was the real science master of the two, so he was astonished to hear after the test that he had ranked on top of the class, while Barry – the boy Tony was sure knew the subject matter best – ranked at the bottom.

“That’s when I lost my faith in tests,” Buzan says now. “How could I rank higher than Barry, even though Barry did know more about nature than I did? I asked then what I ask now: who says?” Buzan says.

Tony went on to graduate from the university and to an impressive career in business and education. Barry, according to Buzan, is now a “lorry driver and an environmentalist” back in Britain .

When he was 18, Tony Buzan moved to Vancouver and enrolled the University of British Columbia in Canada .

“I spent a lot more time on sports and girls than on my studies of natural sciences,” he says. “In fact, my only regret is that I didn’t create Mind Map when I was in the university.” He had, however, learned speed reading and was using that technique to make some more time for sports, games and girls.

Still frustrated with his own inefficient studying methods, he walked into the university library one day and asked the librarian for a manual for the brain. He was taken to the medical studies department. “But I didn’t want to operate on the brain, I wanted to know how to operate the brain,” he says. And if there wasn’t a book to read, he would have to write it himself.

The first one he wrote in 1974 after hosting a ten-part series “Use Your Head” for BBC. Over the years, he has published over 80 books in over 100 countries, and these days Tony Buzan travels about eight months a year promoting his brain business.

Not that Tony hadn’t shown signs of being smart before. After all, he had been the editor of Mensa’s International Journal before hosting and writing “Use Your Head.”

One of the most famous mind tools Tony Buzan has developed is the Mind Map. Mind Map has entered our vocabulary and behavior the same way writing lists must have done in the … way back. Mind mapping is a technique where the author connects his thoughts of a theme in a natural way, where one idea provokes an association that leads to another idea and so forth. Colors and other graphic elements are used to create memory associations.

But we still have just scratched the surface of Tony Buzan. Mind maps are very useful, but his pursuit of understanding how the brain works is still going on.

At 60, he still follows a strict workout program. He has a black belt in aikido and he is coaching a British Olympic rowing team. “A sound mind in a sound body?” I ask him. “Mens sana in corpore sano,” he replies.

“If I can train my body and make it stronger and faster, why couldn’t I train my brain? I want to learn how to learn,” he says.

“But really, Mr. Buzan, isn’t this all easy for you to say,” I try. “After all, you were the editor of the Mensa journal, so you must be intelligent, right? What is your IQ?”

Tony looks at me and smiles. “Off the charts, off the charts, but simply because I know how the tests work. You can’t measure intelligence with one test only, and you should be skeptical about the tests. A person who scores high on the IQ test can be utterly stupid in other areas of intelligence,” he says.

According to Buzan, there are ten measures of intelligence: creative, verbal/linguistic, logical/mathematical, visual/spatial, musical/rhythmic, physical, social, intrapersonal/interpersonal, spiritual and sexual. And there is currently no test that could measure all kinds of intelligence, as Buzan demonstrates with an example:
A young girl took the standard IQ test, where she had to cross out the odd one of the following: a piece of coal, a coal mine, a daffodil and a fireplace.

She crossed out the fireplace.

When asked why she had picked the wrong – according to the test – answer, she replied. “Well, I know that I probably should have crossed out the daffodil, but I thought the picture was so pretty, I didn’t want to destroy it.”

“Here, the girl scored poorly on that question, when, in fact, she showed great naturalist and esthetic intelligence AND she knew the right answer as well,” Buzan says. “Surely you can play the piano with two fingers, but it gets really beautiful, when you play it with all ten.”

In the end, we all have just one big challenge ahead of us. That thing called Life. And we all just have to use whatever smarts we have to make the best of it.

Published in Profile in December 2002.

Poems by Tony Buzan:

Her wrinkled hand
Her wrinkled hand
placed
as it is
still
as it is
on this night
as it is
tells
that his wrinkled hand
is not sure
tells
that his wrinkled hand
is a caricature
a re-affirmation
of what
a wrinkled hand
should not be

Poem Prince
I wait
in a bird
like a toad
for the fly
for the tongue
of my mind:
the next
poem.

Get ready for Ovechkin

Alexander Ovechkin is a Dynamo man, has always been and in his heart, always will be. Born in Moscow, Ovechkin grew up idolizing Alexander Maltsev. It doesn’t matter that Maltsev had retired a year before Ovechkin was born. Maltsev is arguably the greatest Dynamo player ever, and Ovechkin is shooting for that level.

Or so we presume. Though Ovechkin’s English is pretty good, he chose to use an interpreter for this interview. And to whatever question asked, the response through the interpreter is “No problem.”

“Alexander, what was your main goal going into the season?”
“No problem, it has been a good season.”
“Why did you idolize Maltsev?”
“No problem, I like the way he scored.”
“But he retired before you were born.”
“No problem, I have seen video tapes.”

Truth be told, “no problem” is probably the only right answer when it comes to Ovechkin. The 6-2, 200-pound winger is so good, Panthers general manager Rick Dudley tried to change the definition of time to get him.

Here’s what happened: The NHL’s draft rules state that a player must turn 18 by September 15 in the year of the draft to be eligible. Ovechkin was born on September 17, 1985.

Dudley’s contention at the draft was that since there had been four leap years since Ovechkin’s birth, he was actually 18 years and two days on September 15. On Dudley’s fourth attempt to convince the NHL of this, the league allowed the Panthers to pick Ovechkin in the ninth round. The pick was later ruled ineligible so the race is still on: Whoever wins the draft lottery this June will get Ovechkin.

And what will they get?

“If he’s not one of the next superstars, I don’t know anything about hockey,” Göran Stubb, European diector of the NHL’s Central Scouting Service, told Terry Koshan of the Toronto Sun.

Ovechkin is a big and powerful winger who likes to hit, has a great wrist shot, fast release and a hockey sense that really sets him apart from the rest. He hast the tools to become a complete player, though right now he is very offensive minded.

Proof came in January at the World Junior Hockey Championships in Helsinki, Finland. There he was, the captain of the Russian team and its second youngest player, playing few and short shifts in the third period of the quarterfinal because of all the Russian penalties. (Naturally, it was “no problem.”) Then, at 11.55 remaining, he jumped in, skated straight to the Finnish net, took a pass between two defensemen, and fired a wrist shot past touted Bruins goalie prospect Hannu Toivonen. Ovechkin never skated that fast towards their own end as he did celebrating that goal.

A scorer lives by his goals. A sniper needs his goals to survive.

“He reminds me a lot of young Teemu Selanne,” says Sakari Pietila, the European scouting coordinator for the Blackhawks. “The way he moves and looks is very similar.”

But Ovechkin is considered an exceptional player because he does more than score.

“What makes him so special is the fact that he is a great team player,” Pietila says. “He works hard, he makes hits, he blocks shots, he gives pep talks to his teammates - in addition to being an awesomely skilled player.”

”Alexander Ovechkin is an excellent all-around player, he’s got great speed and hands,” Stubb says. “He is a big guy who can stand his ground, and he knows how to play every aspect of the game. Alexander is also a very balanced and polite young man, maybe it’s got something to do with the fact that he comes from a sports family.”

Ovechkin’s mother, Tatiana, is a two-time Olympic champion in basketball (1976 and 1980) and his father was a soccer player. Ovechkin’s late brother, Sergei, was a wrestler and introduced Alexander to hockey. (Sergei was killed in a car accident in 2000).

The Russian Ice Hockey Federation also is very aware of how good Ovechkin can be. In fact, it has asked Ovechkin’s parents to make sure that whoever picks and signs him lets him play in the Junior World Championships in 2005.

Ovechkin also has high expectations fo himself. After Russia beat Slovakia for fifth place at the World juniors, he said he wasn’t satisfied with his play during the tournament. “I thought I was well prepared but for some reason, I didn’t get the puck to go my way,” he said through an interpreter. He didn’t think being touted as the tournament’s biggest star had any effect on his play - his sub-par play, in his own words. Still, he finished in the top 10 in scoring – with five goals and two assists - and was one of Team Russian’s three players honored after the tournament.

Stubb says Ovechkin most likely will play for Russia at the World Championships in May in Prague, Czech Republic. In June, Ovechkin will fly to Raleigh, NC and become the second Russian player to be drafted first overall. (Ilya Kovalchuk, in 2001, was the first). First round, first choice, just like Mario Lemieux and Owen Nolan, the two players Ovechkin likes to watch.

“I am sure he could play in the NHL next season, but I am not convinced that whoever picks him should bring him over right away,” Pietila says. “He is going to be a great player, but he is still young.”

Ovechkin is said to have only one problem. According to Russian hockey tradition, young players have to help the trainers cary equipment bags and sticks. Being the youngest on the team, Ovechkin has to do his part. But that’s not the problem. The problem arises when he has to carry the sticks in one hand - and all the game’s prizes and awards in the other.

During the World Junior gold medal game between the US and Canada, Ovechkin walked around Helsinki Arena with two teammates. When they came close to the lounge where the NHL scouts were hanging around, Ovechkin got left behind his friends. Somebody was stopping him every three feet.

He spoke with everyone, shook hands and joked around. Everybody wanted to rub elbows with him.

Through it all, Ovechkin oozed a calmness that is rare in a teenager. Nothing seemed to faze him - not looming lockouts, agents, reporters. Maybe it’s because he likes being in the eye of the storm. In there, it’s calm, and time stands still. For him, it’s like skating into the slot, and waiting for the pass.

Things are good. No problem.

Published in the Sporting News, February 2, 2004

Selected samples of stuff that I've done over the years.
Suomeksi listan alapäässä.

Profiles:

Hockey:
Henrik Lundqvist, NY Rangers goalie (Scanorama)
Jarmo Kekäläinen, St. Louis Blues assistant GM (Profile)
Alexander Ovechkin, Washington Capitals star (The Sporting News)

Other profiles:
Tony Buzan, creator of the mindmap (Profile)
Roger Talermo, CEO of Amers Sports (Profile)
Nisse Häggblom, boat and water sports enthusiast

Other:
Sports tech (Ericsson's On)
Ed Belfour arrives in Sweden (ESPN)

Suomeksi:
Sapattivapaa (Ekonomi)
Henkinen valmennus (Jääkiekkolehti)
Kolumni penkkiurheilusta Veikkauksen "X"
Kirsi Salo (Ekonomi)
Antti Törmänen (Ekonomi)
Missä Peppi Pitkätossu asuu? (Merelle)