Lauri Mononen – taistelija, taiteilija

“Tanssii kuin perhonen, pistää kuin ampiainen”.

Ensimmäisen kerran kuulin Muhammad Alin kuuluisan kuvauksen itsestään Hockey Sports Shop -urheiluliikkeessä Helsingin Oulunkylässä. Taivaskallion kupeessa ollut liike ei ollut ihan tavallinen urheilukauppa, sillä sen olivat perustaneet HIFK-pelaajat Lauri Mononen ja Reijo Laksola.

Syksyllä 1978 Ali oli kovan paikan edessä, sillä hän oli helmikuussa, heikosti harjoitelleena, hävinnyt raskaan sarjan MM-tittelinsä helpoksi vastustajaksi arvioidulle Leon Spinksille. Koko maailma odotti uusintaottelua ja Hockey Sports Shopissakin oli Ali v Spinks -matsin juliste.

Late matki Alin kevyttä askelta ja sanoi tanssivansa kuin perhonen.

“Ali voittaa,” Late ennusti, koska hän toivoi Alin voittoa.

Laten ennustus toteutui, ja Ali voitti Spinksin. Ali jäi eläkkeelle ainoana nyrkkeilijänä, joka oli voittanut raskaan sarjan tittelin kolmesti – mutta teki sitten paluun ja hävisi Larry Holmesille.

Omalla tavallaan Late oli minulle kuin Ali. Hänkin oli syntynyt maailmaan altavastaajana, mutta nykyisessä Joensuussa syntynyt kymmenlapsisen perheen kuopus nousi ensin Suomen, sitten maailman huipulle, esteet raivaten ja omaan lahjakkuuteensa uskoen.

Ensimmäinen muistikuvani Latesta voisi olla Mukkulan golfkentän laidalta, tai ison Oldsmobilen ratista, tai juuri Oulunkylän urheiluliikkeen kassan takaa.

Ensimmäinen muistikuvani on kuitenkin, että Mononen makaa jään pinnassa pää veressä. Kyseessä oli kirjaimellisesti kuva, sillä se oli valokuva, jonka isäni oli ottanut televisioruudusta ehkä MM-kisojen, ehkä Izvestija-turnauksen aikaan. Tai ehkä Late oli silloin Jokeri. Joka tapauksessa, kuva oli niin hieno, että se pääsi perhealbumiin lapsuudenkuvieni, ja kuussa kävelleen astronautti Neil Armstrongin rinnalle. (Isä kuvasi myös historiallisen kuukävelyn televisioruudulta, televisio oli siihen aikaan todellakin ikkuna maailmaan).

Kuva olikin hieno – ja dramaattinen. Siinä suuri sankari makasi jäässä, avuttomana, mutta katsoja tiesi tietenkin, että hän palasi takaisin kaukaloon tekemään vielä suurempia urotekoja.

En muista enää, mistä ottelusta oli kyse, vaikka tietenkin se oli aikoinaan tiedossa, enkä muista enää sitäkään, palasiko Late jäälle vielä samassa ottelussa, vai vasta seuraavassa, mutta tarinan opetus oli se, että hän palasi.

Silloin Late – tai “Lasse” – oli vielä meidänkin kotonamme “Leuka”. Ja “Leuka” oli kova sana, niin kova, että myös Kjell Westön romaanissa ”Älä käy yöhön yksin”, erään hahmon lempinimi on “Leuka”, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen sukunimensä on Mononen. Vaikka lehdistön ja fanien lempinimi ei ehkä ollut Latelle mieleen, se sopi hyvin hänen sisukkuutensa ja peräänantamattomuutensa symboliksi.

Mononen oli 1970-luvun alussa niin suuri tähti, että ruotsalaisen Expressen-lehden kolumnissa kerrottiin lasten olevan Harlamoveja ja Monosia pihapeleissään. Late oli tinkimätön Ruotsin tappaja ja legendaarisen Tretjakin painajainen, joka ei kuvia kumarrellut, hän ei pyydellyt anteeksi tai lupaa. Eihän Alikaan pyytänyt.

“Ei se ole kerskailua, jos pystyy myös tekemään sen,” Ali sanoi.

“Minulla oli tapana tulla aina kentälle viimeisenä. Se oli minun hetkeni, josta nautin varsinkin, kun itseluottamus oli kohdallaan. Silloin minä tiesin, että yleisö odotti juuri Lauri Monosta. Ajattelin, että minulla oli varaa siihen. Totta kai silloin pitää myöskin näyttää tuloksia,” sanoi Late.

Ja yleisö odotti ja rakasti Monosta niin Joensuussa, Helsingissä, Bernissä kuin Phoenixissäkin, kaikkialla.

Eikä häntä parempaa hyökkääjää ainakaan Euroopasta löytynytkään. Hän oli 1972 olympialaisten maalipörssin kakkonen, teki suomalaisten yhden MM-turnauksen piste-ennätyksen, voitti Suomen mestaruuden 1973, kävi Toronton NHL-leirillä, teki sopimuksen WHA:han, iski hattutempun avausmatsissaan – mutta hän oli myös saanut pelikiellon 1973 MM-kisojen jälkeen, pelannut Reippaassa Suomi-sarjaa ja jäänyt rannalle vuoden 1976 Kanada Cupista ja saanut Sveitsissä mailasta silmäänsä.

Aivan kuin Ali, Late nousi huipulle, mutta ei ehkä löytänytkään sieltä hakemaansa. Taistelu, kipuaminen huipulle, muille näyttäminen ajoi häntä eteenpäin.

“Vihasin jokaista minuuttia, joka minun piti harjoitella mutta sanoin itselleni, että ‘älä luovuta, kärsi nyt, ja voit elää loppuelämäsi mestarina’,” sanoi Ali.

“Voin vieläkin näyttää sen paikan tuolla Pielisjoen rannassa, jossa kysyin itseltäni, miksi oikein juoksin ja treenasin. Vastasin itselleni, että ’sinusta tulee maailman paras jääkiekkoilija’. En koskaan hyväksynyt ajatusta, että vastustajat olisivat olleet parempia. Se ei ollut minun mielestäni millään mahdollista,” sanoi Late.

Ali protestoi Vietnamin sotaa, Late taisteli maajoukkueessa pelaajien saaman korvauksen puolesta. Ali meni vankilaan, Late lähti Izvestija-turnauksesta kesken kotiin.

Late oli kuin Ali myös siinä mielessä, että hänen tarinansa, omat ja muiden kertomat, olivat elämää suurempia, ja vaikka kaikkia faktoja ei aina pystynytkään varmistamaan, ei sillä ollut niin väliäkään, sillä kun Late ne kertoi, ne olivat totta ja kuulija halusi uskoa joka sanan.

Kuten tarina maalista Kiekko-Karhujen pelissä, jossa pakkasessa umpijäätynyt kiekko meni Laten lämäristä halki, niin että toinen puoli meni maaliin, mutta toinen ei. (Tuomari hyväksyi maalin).

Tai kuinka hän piilotti kiekon kuolleeseen kulmaan maalin taakse, koputti mailallaan toista tolppaa, ja kun maalivahti siirtyi sinne, hän laittoi kiekon toiselta puolelta tyhjään maaliin.

Tai kuinka hän vuoden 1972 kisoissa yllätti maalivahdit tekemällä kolme nopeaa käännöstä maalin takana – koska kaksi ei riittänyt siksi, että maalivahdit eivät ehtineet vielä mukaan hänen ensimmäiseen harhautukseensa.

Tai kuinka Late Sveitsissä pelatessaan nosti kiekon kesken läpiajoa lavalleen, vippasi sen siitä toiselle puolelle ja iski kiekon ilmasta mailan varrella maaliin. Ajatus sellaisesta maalista oli niin kaunis – ja niin hullu – että harjoittelin sitä vuosikausia, ja vielä nytkin, 40 vuotta myöhemmin, aina kun olen jäällä lasten kanssa, yritän tehdä sellaista maalia, ajatukset Latessa. En tietenkään koskaan uskaltanut yrittää sitä pelissä, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö Late olisi uskaltanut.

Tai kuinka hän teki kuusi maalia paluuottelussaan Suomeen syksyllä 1977. “Hänellä oli paikka seitsemänteenkin, mutta hän laukoi ohi tyhjästä maalista. Taisi olla jo katse katsomossa,” kertoo samassa ketjussa pelannut Hannu Kapanen.

Katsomossa tietenkin, sillä siellä olivat fanit – ja Ritu-vaimo – ja heille Late aina pelasi, sillä hän oli myös showmies. Jääkiekko on peliä, mutta Latelle se oli myös viihdettä – ja vielä enemmän. Taidetta.

“Jääkiekko on parhaimmillaan taidetta ja sitä varten, että yleisö nauttii. Eivätkä yleisöä ihastuta pelkästään maalit vaan myös pelaajien kaikki hienot yksilösuoritukset. Myös show on tärkeää. Show-touhu ja hauskuuttaminen antavat yleisölle nautintoja. Kun pelaaja on parhaimmillaan, jääkiekko on kuin balettia,” hän sanoi.

Koska kuitenkin muistan lukeneeni Helsingin Sanomista, että Mononen teki paluuottelussaan “nikkaritempun”, kaksinkertaisen hattutempun, niin tiedän sen olevan totta. Ja toisaalta, Late kertoi Expressenille 1971, että hänellä oli tapana tehdä kaksi pyörähdystä maalin takana, joten ei ole ihme, että hän seuraavana vuonna tekikin niitä kolme. Ja koska nämä tarinat ovat totta, mikseivät muutkin tarinat olisi?

“Leuka” Mononen veti varmasti Stockmannille enemmän faneja kuin Tarzanina tunnettu Johnny Weissmüller, ja sveitsiläinen postinkantaja varmasti kehotti Monosia hankkimaan postilokeron kylän laaksosta, että hänen ei tarvitsisi kantaa painavia fanipostisäkkejä mäkeä ylös.

Sama pätee kalajuttuihin, joita pääsin todistamaan kesällä 1979, kun hyppäsin Lahdesta komean Oldsmobilen kyytiin, kohti Monosten kesämökkiä. Late laski pitkää siimaa ja nosti järvestä lohia yksi toisensa jälkeen. Toinen toistaan suurempia.

Sveitsin mestari nautiskeli olostaan metsän keskellä, vaikka mökillä oli myös maila ja kasa kiekkoja, josta hän saattoi nopeasti napata yhden, ja kikkailla hetken.

Toki hän myös treenasi. Ohjelmaan kuului lenkkeilyä, uimista, sulkapalloa, ja kuntopiiriä, mutta mikään niistä ei ollut aivan tavanomaista. Kaikkeen hän lisäsi oman lisämausteensa.

“Kun tulin Joensuuhun niin harjoittelin kaksi kertaa päivässä. Juoksin jäällä kumisaappaat jalassa niin kauas kuin jaksoin. Lunta oli polveen saakka. Juoksin, kunnes putosin. Ja sitten takaisin. Kaksi kertaa päivässä. Joka päivä. Viisi päivää peräkkäin,” Late kertoi minulle Wanhan Ketun kulmapöydässä 15 vuotta sitten.

“Minä olen aina harjoitellut yksin. Se vaatii kovaa luonnetta, mutta minähän keksin aina itse itselleni sopivat harjoitteet. Päätin, että koska rakastan luonnossa liikkumista, harjoittelisinkin samalla tavalla. Saan nautinnon siitä, että olen vapaana metsässä, kun kukaan ei ole viheltämässä pilliin ja ajatukset kulkevat vapaasti”.

Metsässä vapaana juostessaan hän harhautteli puita, kiersi mielessään Frantisek Pospisilin ja Valeri Vasiljevin. Late ei juossut valmiita polkuja, hän teki ne mennessään.

Eräänä päivänä hän johdatti minut, innokkaan 11-vuotiaan kiekkoilijan alun, hylätylle urheilukentälle, jonka ruoho oli kasvanut hieman liian pitkäksi. Siellä hän veti loikkaharjoituksia, ja veti vetoja – takaperin juosten – ja innosti minut seuraamaan esimerkkiään.

Hän kutsui mökkiviikkoani training campiksi. Illalla Late kuittasi harjoituspäiväkirjani merkinnät ja kirjoitti siihen myös kommentteja: “Nousua jatkuvasti” ja “Todella rankka lenkki.”

Ja kun nyt muistelen sitä “treinin kämppiä”, muistankin parhaiten juuri Laten kannustuksen ja naurun ja virneen, ja kuinka hän usein pussas poikaansai Peteä, ja kuinka lämmin ja hauska ja herkkä mies hän oli.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin istuin Laten vieressä Wanhassa Ketussa, toisella puolellani tshekkilegenda Ivan Hlinka, jonka valmentama Litvinov oli Suomessa pelimatkalla. Olin ajanut pikkuserkkuni kanssa Heinolaan joukkuetta vastaan, opastaaksemme heidät Joensuuhun. Matkalla saimme uudet ohjeet viedä joukkue jäähallille ja sitten Hlinka Kettuvaaraan.

Minä istuin kolmantena mukana, tulkkaamassa, mutta paikalla ei ollut yleisöä, eikä Latekaan sitä silloin tarvinnut tai edes halunnut. Hän halusi vain muistella vanhoja Hlinkan kanssa ja pelata uudelleen muutaman vaihdon vaikkapa vuoden 1972 MM-kisoista. Hänestä oli hauska keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka todella ymmärsi, mistä hän puhui ja kaksi kuukautta Latea vanhempi, rautaesiripun takana kasvanut Hlinka oli sellainen henkilö.

Late naureskeli ja nauratti muita, pilke silmäkulmassaan. Sveitsissä hän huikkasi kaupoissa ihmisille iloisesti “mersi miumau”, myös sen jälkeen kun tiesi, että sveitsinsaksalaisranskalainen lausahdus oli “merci vielmal”. Siksi Hlinkallakaan ei ollut kiire mihinkään, kuten ei kenelläkään, joka pääsi samaan pöytään Laten kanssa. Edes yhteisen kielen puuttuminen ei haitannut, tarinoita riitti.

“Vain hän, joka tietää, miltä tappio tuntuu, pystyy hakemaan sisältään voittoon tarvittavat voimat, kun ottelu on tasan,” sanoi Ali.

“Se, joka juoksee ja kaatuu, mutta nousee ylös, on todellinen menestyjä,” sanoi Late.

Mestari.

1 thought on “Lauri Mononen – taistelija, taiteilija

Let's talk! Write a comment below.