Perjantai 20.12.2021
Päivä ei olisi voinut alkaa paremmin. Heräsin sihen, että Einstein, katalonianpaimenkoiramme, joka olimme nimenneet Doc Browinin koiran mukaan, nuoli naamaani. Edellisillan Vauhdilla Chicagoon oli ollut menestys. Kaikki katsojat eivät olleet pukeutuneet – oli vaikea keksiä mitään erikoista, kun Steve Martinilla oli päällään harmaa puku – mutta kaikki osasivat vuorosanat ulkoa ja huusivat niitä yhteen ääneen. Se on aina ihana näky ja sitä paitsi, iloiset ihmiset syövät ja juovat enemmän ja leffateatterikin on osa showbisnestä. Paino sanalla bisnes.
Perjantai meni mukavasti Atlasta siivoillessa ja joulukuusta koristellessa, kunnes tajusin yhtäkkiä, etten ollut muistanut kertoa Saaralle, että olin menossa katsomaan koulunäytelmää. Hän ei ilahtunut, ei edes, kun kerroin, että Reksi pystyisi paikkaamaan minua. Saara vain huokaisi ja toivotti minulle mukavaa teatteri-iltaa Sofian ja Jenniferin kanssa. Hän ei kuulostanut aivan vilpittömältä, mutta päätin hyvittää asian Saaralle. Jotenkin.
Niinpä Sofia ja minä seisoimme lukion pihalla varttia vaille seitsemän ja odotimme Jenniferiä. En oikein pystynyt keskittymään, sillä aavistelin vaikeuksia kotirintamalla, mutta tein parhaani, ettei Sofia huomaisi mitään.
– Missä hän viipyy? Sofia tiuskaisi ja istuutui pyörätelineelle. Puhelin oli hänen kädessään ennen kuin hänen takamuksensa kosketti metallia. Katsoin muualle. Huomasin, että kemian luokassa olivat valot päällä. Samaten englannin luokassa. Mieleeni muistui, kuinka Mika tavasi nimeään englanniksi, niin että se kuulosti kuin hän olisi sanonut “am I gay, eh”? Koko luokka nauroi. Siihen aikaan sellaiselle naurettiin.
Jennifer tuli koululle viittä vaille seitsemän, pahoitellen myöhästymistään ja jatkaen sitten matkaansa juoksujalkaa kohti vanhaa jumppasalia, missä me olimme aikoinamme tanssineet vanhojentanssit. Hyppelin raput ylös, kaikki viisitoista. Kaikki oli vielä lihasmuistissani. Odotin matematiikan opettajamme ohittavan minut oikealla, harppoen raput kolme kerrallaan.
Istuimme paikoillemme juuri ajoissa. Minä sain paikan Sofian ja Jenniferin välistä ja samassa valot sammuivat ja esirippu nousi. Lavalle astui yksi, silinterihattuinen mies, joka ontui ja nojasi keppiinsä.
– Nimeni on Ebenezer Scrooge, hän aloitti käheällä äänellä.
Pete.
Vilkaisin viereeni huomasin Jenniferin mutisevan vuorosanoja Peten kanssa samaan aikaan.
Se oli suloinen näky.
Heitin salmiakkiaakkosen suuhuni ja nojasin taaksepäin. Sofia ei ollut halunnut karkkia, vaikka sanoin, että hän sai ottaa Atlaksen tiskistä mitä vain ja kuinka paljon halusi. (Sekin oli leffateatterin omistajan pieniä etuja). Tauolla Sofia antoi minun kuitenkin tarjota kaakaot. Ostin kaakaot meille maikille.
– Entäs mokkapaloja, haluaako joku mokkapaloja kenties? kyselin ja hieroin käsiäni. Sofia kieltäytyi kohteliaasti tarjouksesta.
– Sokeri on myrkkyä, hän ilmoitti.
– Kohtuus kaikessa, Sofia, vastasin.
Pete oli näyttämöllä melkein koko näytelmän ajan ja hän oli loistava. Hän oli näytelmän tähti ja hänellä oli karismaa, jonka olin tunnistavinani. Jokin hänessä veti ihmisiä puoleensa ja sai heidät puolelleen. Ei yleisö tietenkään halunnut Scroogen voittavan, mutta se halusi Peten hahmon putoavan jaloilleen. Yleisö oli haltioissaan ja taputti näyttelijät neljä kertaa takaisin. Kyyneleet valuivat pitkin Jenniferin poskia.
Jopa Sofia käänsi näyttämölle selkänsä ja otti itsestään selfien näyttelijöiden kanssa, niin hyvä se oli.
Sofia ja minä jäimme odottamaan Jenniferin kanssa, että Pete tulisi ulos takahuoneesta. Kävelin koulun käytäviä pitkin kädet selkäni takana, ja kurkistin eri luokkahuoneisiin, myös siihen, jossa olin vanhojentanssien jälkeen ollut hetken tiskijukkana. Tuossa kulmassa oli levypinot, ja tuossa oli seisova pöytä ja Jennier seisoi tuossa katsomassa minua ja tuossa … tuossa me tanssimme Madonnan “Craxy For Youn” tahtiin.
Olin kuin Marty McFly kun hän näki itsensä juoksemassa libyalaisia terroristeja karkuun Lone Pine Mallilla.
Kävelin mietteissäni raput alas alakerran ruokasalin ovelle ja katselin sisään.
– Hei, kamu. Mitäs mietit? Jennifer sanoi takanani.
– Hei, en oikein mitään. Ja kaikenlaista, vastasin.
Jennier sujahti käteni alta ruokasalin puolelle ja kääntyi katsomaan minua. Hän hymyili ja ravisti hieman päätään. Sitten hän laittoi kätensä oikealle poskelleni, astui lähemmäksi ja antoi vasemmalle poskelleni pusun.
– Sinä olet aina ollut vähän erilainen kuin muut, Jennifer sanoi. – Tule, meidän pitää löytää Pete.