Perjantai, 20.12.2021
Kun Pete viimein ilmestyi käytävälle, hänen kasvonsa olivat piilossa kukkakimppujen takana. Vasta silloin tajusin, että minä en ollut tuonut hänelle kukkia – mikä nyt vaikutti ihan hyvältä ratkaisulta – tai mitään muutakaan onnittelulahjaa. Odotin, että Jennifer oli ensin halannut poikaansa, ja ojensin sitten käteni antaakseni Petelle tiukan kädenpuristuksen.

– Hyvää työtä, Pete. Oikein hyvää työtä!

– Kiitos, hauska kuulla, Pete vastasi ja vilkaisi äitiään. Sitten hän vilkaisi vasemmalle puolelleen ja huomasi Sofian. Hän suunsa loksahti auki. Sofia ei ehkä huomannut mitään, koska hän ei ainakaan sanonut mitään.

– Pete, tiesitkö, että äitisikin oli mukana tässä samassa näytelmässä kun me olimme lukiossa? kysyin jotain sanoakseni.

Sofia huokaisi mielenosoituksellisesti ja käänsi katseensa muualle.

Pete hymyili. En osannut oikein tulkita sitä. Joko hän hymyili myötätunnosta Sofiaa kohtaan tai sille, että hänen äitinsä oli ollut koulunäytelmässä tai sitten hymy oli vain ulkokuori, jonka takana hän nauroi – kippurassa – minulle.

– On siitä ollut puhetta, hän vastasi.

Jenniferin kasvoilla oli leveä, ylpeän äidin hymy.

– Mutta minä olin vain yksi haamuista, enkä edes kovin hyvä haamu. Isäsi oli silloin näytelmän tähti, Jennifer sanoi.

Sami? Se selitti tietenkin oman välinpitämättömyyteni koulunäytelmää kohtaan. Jos Sami oli ollut sen tähti, en varmasti halunnut koskea sitä metrin kepilläkään. Samalla olin siis pitänyt etäisyyttä Jenniferiin.

– Esitättekö te tämän monta kertaa…? kysyin Peteltä.

– Vain tämän kerran ja se on ihan hyvä. Tiedän, että ei tämä mitään Shakespearea ole ja että, minä en ole mikään … Oscar-voittaja, hän sanoi. – Mutta hauskaa se oli.

– Sinä olit tosi hyvä, Sofia sanoi, yllättäen meidät kaikki. – Hyvä swäg.

Pete punastui. – Kiitos.

– Sofia otti oikein selfienkin, tokaisin. Jos katseet voisivat tappaa, Sofia olisi murhannut minut siihen paikkaan. Vaihdoin nopeasti puheenaihetta.

– Minulla on idea. Mennään Burgerlandiin! Minä tarjoan!

– Eikö nyt ole jo vähän liian myöhäistä ja sitä pai– Jennifer aloitti, mutta pysäytin hänet ennen kuin hän pääsi lauseensa loppuun. En halunnut päättää hienoa iltaa liian lyhyeen.

– Minä tarjoan ja vien sinut ja Peten kotiin. Haluan kuulla lisää näytelmästä, sanoin.

Sofia huokaili taas, mutta hän ei sanonut mitään. Hänen sormensa naputtivat kiivaasti älypuhelimen kiiltävää pintaa.

Jennifer vilkaisi Peteä. Tiesin, että heillä oli käynnissä telepaattinen keskustelu ja kun Pete vain kohautti olkapäitään, Jennifer kääntyi minun puoleeni.

– Mutta Burgerland kuulostaa oikeastaan tosi mukavalta ajatukselta, hän sanoi.

Pete oli meistä pisin – hän oli Jenniferiä päätä pidempi – mutta hän vaatimalla vaati, että Sofia saa istua etupenkillä ja kiemurteli itse Kuplan takapenkille, missä hän istu sitten polvet korvissa.

Varttia myöhemmin istuimme Burgerlandin ikkunapöydässä ja joimme pirtelöitä ja kahvia. (Vegaanipirtelö Sofialle ja kahvi Jenniferille). Huomasin jo lyhyen ajan jälkeen, että olimme jakautuneet kahdeksi pariksi. Minä juttelin Jenniferin kanssa ja Sofia ja Peter kävivät omaa keskusteluaan. Heillä tuntui synkkaavan hyvin, mikä ilahdutti minua. Minusta oli kiva, että Sofialla oli Kumpunotkossa omia kavereita.

Jennifer oli aloittanut maalaamisen uudestaan, ja hän kertoi uusimmasta projektistaan (ja minä päätin kuunnellessani, että Peten taiteelliset geenit tulivat Jenniferiltä, eivätkä Samilta). Kuuntelin Jenniferin tarinointia hänen ideastaan yhdellä korvalla ja Sofian ja Peten keskustelua toisella. En tuntenut Peteä kovin hyvin, mutta jopa minä huomasin, että hän ei ollut ihan oma itsensä. Jotain oli pielessä. Hän vastaili lyhyesti ja hänen piti katseensa tiukasti pirtelölasissaan.

– Anyway, minä en voisi kuvitellakaan asuvani Kumpunotkossa. Ei millään pahalla, mutta eihän täällä ole mitään tekemistä, Sofia sanoi ja laittoi etusormensa ohimolleen pistoolin lailla.

– Ei kai … Helsinkiin verrattuna, Pete vastasi hiljaa.

– Peten äiti asui Pariisissa, mutta palasi sitten Kumpunotkoon. Että ei tämä nyt niin tylsä kaupunki voi olla. Sofia ei vaan tunne kaupunkia tarpeeksi hyvin, sanoin. – Mutta nythän olet täällä ainakin koko joulunpyhät, vai mitä?

– Jotain sellaista, Sofia vastasi.

Veimme sitten Peten ja Jenniferin kotiin, ja sitten ajoimme Sofian kanssa kohti minun vanhaa kotiani.

– Onko sinulla huomiseksi mitään suunnitelmia, kysyin, kun hän nousi autosta.

Sofia naurahti.

– Ei tod, hän sanoi.

– Ehkä me keksimme jotain, sanoin ja ajoin kotiin.

Heräsin keskellä yötä siihen, että kuulin äänen kutsuvan minua. Se oli Doc Brown, ja hän kuulosti huolestuneelta.

– Herää! Kyse on lapsistasi, Marty! Meidän pitää tehdä jotain! Doc kähisi.

Heräsin hiestä märkänä. Doc oli oikeassa.

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)