Lauantai, 21.12.2021
Saara yllättyi kuullessaan, että olin tarjonnut töitä sekä Petelle että Sofialle, mutta hän ei pullikoinut vastaan. Vaikka olin narrannut Sofiaa sanomalla, että se oli Saaran idea, oli totta, että tarvitsimme apua.

– Loistava idea, Peter. Sitä paitsi, on kiva saada nuori nainen työkaveriksi, Sofia sanoi, kujeileva virne kasvoillaan. 

– Ei millään pahalla, hän jatkoi. 

Suunnitelmani eteni kuin juna. Leikin Einien kanssa hetken ja tasan kahdeltatoista, kuulin sivuovelta koputuksen. 

– Minä avaan, huikkasin Saaralle. – Se on Pete. 

Avasin oven ja päästin Peten sisään. Kävelimme peräkkäin pimeää käytävää aulaan ja sieltä takakonttorin puolelle. Petellä oli yllään mustat farkut ja kauluspaita viininpunaisen villapaidan alla. Arvasin, että Jennifer oli valinnut pojalleen vaatteet. Pete oli kuin Alex Keaton TV-sarjassa Perhe on paras, joka normaalisti olisi ollut plussaa, mutta nyt oli huolissani, että Sofiaan se ei tekisi vaikutusta. 

– No, tervetuloa Atlakseen. Tehdään pieni kierros ensin, mutta ajattelin, että voisit auttaa minua raivaamaan vähän tilaa kellariin. Tai, oikeastaan se on meidän holvimme, koska siellä pidämme arvokkaita elokuvakokoelmiamme, julisteita, vanhoja keloja ja sellaista, sanoin ja johdatin Peten kellarin ovelle. 

– Toivottavasti vaatteesi eivät likaannu, jatkoin. 

– Ei se haittaa, pomo, Pete sanoi. 

Räpsäytin valot päälle ja käännyin katsomaan Peteä. 

– Noh, sano Peter vaan, totesin hymyillen. 

Kellari oli tavallisesti minun oma luolani, jonne menin kun halusin kasata ajatuksni ja viettää vähän laatuaikaa itsen kanssa. Se oli oikea bunkkeri ja Saara sanoi, ettei siellä ollut edes kännykkäkenttää. Radiokaan ei kuulunut sinne kunnolla, mutta olin vienyt sinne mankan ja muutaman kasetin sekä levysoittimen ja levyjä.

– Vau, Pete sanoi, kun näki huoneen. Takaseinällä, alas raahaamani suuren nahkanojatuolin takana oli Indiana Jones -juliste. 

– Ovatko nuo oikeita filmikeloja? Pete kysyi ja osoitti ylähyllyä.  

– Pitää paikkansa. Voisitko napata keittiöjakkaran ja katsoa, mitä joululeffoja meillä on siellä?

Peter nappasi jakkaran, mutta koska hän oli selvästi minua pidempi, hänen ei tarvinnut nousta alinta askelmaa korkeammalle pystyäkseen lukemaan leffojen nimilaput. 

– Luenko nämä vain ääneen? OK? Päiväni murmelina, Top Gun – lentäjistä parhaat, Riiviöt…

– Riiviöt! Loistavaa, ota se alas. 

Kymmenen minuuttia myöhemmin, olimme saaneet kasaan joululeffamme: Riiviöt, Haamujen kosto, Ghostbusters II ja … Die Hard. Tiesin, että Saara ei pitänyt ainakaan kahta viimeistä elokuvaa joululeffoina, mutta minkäs teit. Aloittaisime Riiviöillä, se oli selvää. 

 – Hyvä, Pete, pidetään tauko, sanoin. 

– Tauko? Vastahan minä tulin?

En vastannut mitään, vaan johdatin Peten ulos ja suorinta tietä Kimin Levykellariin. Minulla oli vain kolme päivää aikaa saada Peten musiikillinen koulutus ajan tasalle ja olin valinnut guruksi Kimin. Hän saisi olla Peten Yoda. 

Kim kaatoi meille kupit hyvin vahvaa, mustaa kahvia ja jostain laatikosta hän kaivoi vielä esiin muutaman voileipäkeksin, smalla kun hän kertoi meille joistain juuri saamistaan uusista levyistä. Pete istui hiljaa ja nyökytteli kohteliaasti Kimin jutuille. 

– Pete, kuoma, nyt kerron sinulle salaisuuden, Kim sanoi, kun oli saanut muut asiakkaat ulos liikkeestä. – Sinä olet terävä kaveri, mutta joitain asioita ei vain voi oppia koulussa. 

– OK, Pete sanoi. 

– Taidetta, man. Rock’n’roll, Kim kähisi. Hän tuijotti Peteä silmiin niin tiukasti, että  pelkäsin Peten putoavan tuoliltaan, Kim kurotti kättään alemmas ja etsi jotain tiskinsä alta. 

– Tee itsellesi palvelus ja kuuntele nämä kolme levyä. Varoituksen sana: Et ole enää sama mies sen jälkeen, Kim sanoi ja asetti kolme levyä Peten nenän alle. 

Ne olivat Princen Purple Rain, The Policen Synchronicity ja Frankie Goes to Hollywoodin Welcome to the Pleasuredome.

Juuri samaan aikaan, aivan kuin merkkinä siitä, että kyseessä oli tärkeä hetki, kuulimme pienen kellon kilisevän. 

Se tuli ovelta. Käännyin katsomaan ja hämmästyksekseni huomasin, että sisään astellut asiakas oli se sama nainen, jonka olin melkein tyrmännyt viime reissullani. Vielä suurempi yllätys oli se, että Kim laittoi voileipäkeksit sivuun ja totesi melko suoraan sävyyn, että minun ja Peten oli aika lähteä. 

– No niin, teidän onkin aika lähteä, hän sanoi ja jatkoi Peten suuntaan: – Kuuntele nuo, tule takaisin huomenna. 

Pete otti levyt kainaloonsa samalla, kun minä tyhjensin kahvikuppini kurkkuuni. 

– Hän oli mukava, mutta en oikein tiedä, mitä tehdä näillä, hän sanoi. 

– En edes tiedä, mitä ne ovat. 

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)