Lauantai, 21.12.2021
Joululeffamaratonin ensimmäinen osuus meni mainiosti, ilman välikohtauksia, koska kukaan ei tullut katsomaan sitä. Se ei sinänsä ollut yllätys, koska käytännössä ainoat ihmiset, jotka tiesivät projektista, olivat töissä Atlaksessa. 

Suunnitelmalleni oli pahempi takaisku, että Reksi oli ihastunut Peteen ja piti hänet konehuoneessa koko elokuvan ajan, ja koska Reksi oli konehuoneen kuningas, Petellä ei ollut muuta mahdollisuuta kuin jäädä sinne. Huomasin sen vasta elokuvan puolivälissä, kun yritin saada Sofian katsomaan leffassa yhdessä Peten kanssa. 

– Etkö halua katsoa Riiviöitä? Mene vain, minä voin olla kassalla, sanoin.

– Ei siellä ole ketään. Ihan hölmöä istua teatterissa yksin, Sofia sanoi ja jatkoi puhelimensa selaamista. 

– Mutta sinä ja Petehän voitte katsoa sitä yhdessä, vastasin ja siirtelin kahvikuppeja muina miehinä. 

– Pete on vielä yläkerrassa sen … tyypin kanssa.

– Vieläkin?

Tiesin, ettei minun kannattanut mennä konehuoneeseen, mutta lähetin sinne Sofian, mukanaan iso kaakao ja hyvin musta kahvi. Lahjontaa tai ei, mutta arvelin sen pehmittävän Reksiä edes pikkuisen, varsinkin niiden tuojana olisi Sofia. 

– Ja kun pääset konehuoneeseen, sano Petelle, että tarvitsen apua, jatkoin.

Sofia tuli pian raput alas. Liian pian. Sofia ravisti päätään. 

– Ensi kerralla saat viedä kahvit itse sinne, Sofia sanoi. – Reksitlä terkkuja. Petellä on kiireitä. 

Istuin takariviin katsomaan Riiviöiden lopun. Olen aina pitänyt elokuvasta ja vaikka riiviön paistaminen mikrouunissa ei välttämättä olekaan joulun ydinsanoma, leffa oli silti minun viiden parhaan joululeffan listallani. 

Jumituin penkkiini seuramaan pienten riiviöiden kohtaloa. Ne olivat samaan aikaan kovin söpöjä ja aivan kauheita. Ne olivat aivan kuin joku toinen henkilö, mutta en millään keksinyt kukan. 

Kun kävelin takaisin aulaan, Reksi ja Pate tulivat rappuja alas, Reksin käsi Peten hartioilla. 

– Tule takaisin puoli seitsemän näytökseen.  Eivä’t ne kelat itsestään vaihdu, Reksi sanoi ja nauroi pitkään ääni kähisten.

– Mikä juttu toi oli? Sofia kysyi, kun Reksi marssi vessaan.

– Anteeksi, Reksi voi olla vähän vaativa, en osannut edes aavistaa, että…

– Minulla oli tosi hauskaa, Pete sanoi, silmät loistaen. 

Kun puoli seitsemän Bond oli päättynyt, tarjosin Petelle ja Sofialle taas kyydin kotiin. Pete halusi jälleen välttämättä istua takapenkillä ja Sofia soitti musiikkia vieressäni. Toivoin, että “Top 10 biisiä, joiden pitäisi olla Bond-biisejä” -listallani olisi Frankien “Relax”, mutta sitä ei tullut ennen kuin aika päästää Pete kyydistä.

Käänsin Kuplan kohti vanhempieni taloa, mutta matkalla sinne, vähän liikennevalojen jälkeen, näin tutun Volvon porhaltavan vastakkaiseen suuntaan. Tein pikaisen U-käännöksen ja lähdin perään. 

– Isän ei sitten tarvitse tuoda julisteita Atlakselle, selitin Sofialle. 

Isä kääntyi yllättäen oikealle, pois pääkadulta ja sitten vielä toisen kerran oikealle, ja parkkeerasi autonsa vanhan leipomon pihalle. 

– Minne hän on menossa, Sofia ihmetteli. Mietin ihan samaa. 

Nousimme autosta ja seurasimme isää sisälle. Leipomo ei ollut enää leipomo, vaam varasto. Isä käveli suoraa tietä yhden suuren oven luokse ja saimme hänet kiinni, juuri, kun hän laittoi kätensä kahvalle ja oli nostamassa ovea ylös. 

– Hei, isä, mitä sinä teet? kysyin. 

Hän säpsähti.

– Ai, Peter, ei mitään ihmeitä. Julisteet ovat valmiita. Tulin vain hakemaan sitä joulupukkia, enkös maininnut siitä?

Sitten hän seisoi aivan hiljaa oven edessä. 

– Niin?

– Hei, mitäs jos tuonkin sen sinulle huomenna, emme ehdi kuitenkaan saada sitä paikoilleen tänään. 

– Kyllä minä voin ottaa sen nyt, sanoin ystävällisesti. 

Isä huokaisi ja nosti suuren oven auki. Sen takana ollut näky yllätti minut täydellisesti. Isän varasto oli aivan täynnä kaikenlaista tavaraa lumilingoista keinutuoleihin ja rantapalloista salivälineisiin. 

Isä oli hamstraaja. 

– Tämäpä oli noloa, Sofia sanoi. 

– Olen samaa mieltä, isä vastasi.

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)