Torstai, 19.12.2021
Olin huonolla tuulella. Jouluun oli vajaa viikko eikä lumesta ollut tietoakaan. Kun minä olin pikkupoika, Kumpunotkon talvet olivat kylmiä ja valkoisia, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli upeaa, vaikka aina ei ollutkaan hauskaa polkea Kulkurilla vastatuuleen joenvartta, hampaat kalisten. Silloin en uskaltanut edes räpytellä silmiäni, sillä ne olisivat voineet jäätyä kiinni. 

Nyt halusin ummistaa silmäni, että ei olisi tarvinnut nähdä sitä harmautta, joka peitti koko kaupungin. Toisaalta, tapaamiseni Jenniferin kanssa toivat elämääni vilauksen auringonpaistetta, eivätkä tämänpäiväiset treffit olleet poikkeus. En tosin itse kutsunut niitä koskaan treffeiksi, kuten Saara. Hän vitsaili … mutta totta toinen puoli. Ei hänen tosin tarvinnut olla huolissaan. Jennifer ja minä olimme ystäviä, erittäin hyviä ystäviä, ja sellaisina halusimme pysyäkin. 

Odotin Kumpunotkon hienoimman kahvilan ulkopuolella ja tarkistin ajan torin päädyssä olevan pankkitalon suuresta kellosta. Kun se oli 12.02, menin sisään ja varasin meille pöydän. Jennifer oli aina myöhässä, mutta en koskaan mennyt sisään ennen sovittua aikaa. 

Jennifer syöksyi sisään kymmentä yli kaksitoista. Hänen punaisen piponsa ja pitkän kaulaliinan väliin jäi vain pieni siivu, josta näkyivät hänen punaiset poskensa ja siniset silmänsä. Hän vilkutti minulle, sormiaan heiluttaen, tilasi kaakaon ja asteli suoraan kohti meidän pöytäämme. Aivan, meidän vakiopöytäämme. 

– Moi, kamu. Anteeksi, että olen myöhässä. Taas, kuten aina, Jennifer sanoi, ripusti takkinsa tuolin selkänojalle ja silitti käsivarttani tervehdykseksi. 

– Ei se mitään. Ei minulla ollut muuta tekemistä, vastasin. 

– Miten menee? Hei, nythän on torstai, teillä on varmaan teemailta?

– Jep. Vauhdilla Chicagoon. Oletko tulossa?

– En ehdi millään, Petellä on huomenna joulunäytelmä koulussa ja haluan varmistaa, että hän on valmis. Sitten onkin onneksi joululoma. Viimeinkin!

– Älä muuta sano. Joulutunnelma on tosin kaukana, kun koko ajan sataa, sanoin ja nyökkäsin ikkunaa kohti. – Mikä näytelmä?

– Sama kuin aina, tietty. Sama kuin silloin, kun me kävimme lukiota. Charles Dickensin Joulukertomus.

– Oho. No, minä en ollut koskaan mukana. Tai, nyt kun tarkemmin ajattelen, ehkä AJ pakotti minut yhtenä vuotena hoitamaan valoja tai jotain. Olitko sinä näytelmässä?

– Joo. Lukion ekalla. Olin yksi haamuista. 

– Mikä rooli Petellä on?

– Hän on itse Scrooge. 

– Kappas, pääosa oikein. Upeaa. 

– Tule mukaan!

– Eikö Sami tule? 

Samin ja minun välit olivat kohteliaan ystävälliset tai ystävällisen kohteliaat, mutta silti en koskaan ollut täysin rento hänen seurassaan. Jotenkin hän sai minut tuntemaan oloni vaivautuneeksi. Ja minua ärsytti, kun hän ei tajunnut Jenniferin vitsejä. 

– Sami on työmatkalla. Joku iso diili, Jennifer sanoi ja olin kuulevinani vienon huokauksen lauseen lopussa. 

– Harmi. Minä tulen mielelläni. Voi olla ihan hauska nähdä koulukin taas, en ole käynyt sisällä kertaakaan lakkiaisten jälkeen. Moneltako näytelmä alkaa?

– Seitsemältä. 

– Nähdäänkö koululla varttia vaille?

– Sopii, mutta Peter, etkö voisi hankkia kännykkää? Edes jotain perusmallia, että voisin ainakin laittaa tekstiviestin, jos olen myöhässä. 

– Jos? vastasin ja iskin silmää. 

– Niin just, Jennifer sanoi ja läpsäytti käsivarttani. 

Rupattelimme kahvilassa tunnin, ennen kuin Jenniferin piti lähteä takaisin töihin. 

– Minunkin on parasta lähteä. Haen Sofian asemalta, sanoin ja laitoin takin päälle. 

– Tuleeko Tiinan perhe jouluksi tänne? Jennifer jatkoi, kun seisoimme jo kahvilan ulkopuolella. 

– Joo ja Sofia tulee vähän etuajassa. Hänen joululomansa alkoi tänään. 

– Sofiakin alkaa varmaan olla aikamoinen nuori neiti jo. 

– Todellakin. Hän on kuusitoista, täyttää seitsemäntoista keväällä. 

Jennifer ravisti päätään. 

– Kylläpä aika rientää. Minä muistan, kun me olimme kuusitoista. Uskomatonta. Nähdään huomenna, hän sanoi, halasi minua ja lähti kävellen kohti sairaalaa. 

– Niin minäkin, Jennifer, mutisin, kun hän ylitti kadun ja katosi kulman taakse. 

Sitten työnsi käteni takkin taskuihin ja kävelin asemaa kohti. Minulla oli tasan kahdeksan minuuttia aikaa ehtiä sinne ennen junaa. 

Tarvitsin vain neljä. 

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)