Lauantai, 21.12.2021
Reksi rynnisti konehuoneeseen ja kun hän näki minut, hän levitti kätensä ja kiiruhti suojelemaan projektoria.

– Et kai koskenut siihen? hän tivasi.

– E-en tietenkään. E-ei t-tulisi mieleenkään, vastasin nopeasti. Yllätyin itsekin, kun huomasin änkyttäväni. Vaikka olimme tehneet yhteistyötä – “yhteistyötä” – jo vuosia, Reksi sai minut vieläkin vapisemaan.

– Kuka tuo poika on? Miksi hän on täällä? Ja mitä sinä teet täällä, ensimmäinen näytös on vasta puoli seitsemältä, eikö?” Reksi jatkoi.

– Pete on … ystäväni poika. Hän tulee jouluapulaiseksi. Meidän joululeffamaratonin ajaksi, vastasin ja olin etsiväni jotakin hyllyltä.

– Minkä ajaksi?

– Pidämme joululeffamaratonin. Hyvä idis, vai mitä? Se oli Saaran idea, sanoin, ja luotin siihen, että Reksi ei uskaltaisi haastaa riitaa Saaran kanssa. Hän oli kinastellut Saaran kanssa vain kerran ja kuten “Danny Vermin” sanoi elokuvassa “Johnny – gangsterikuningas”: “Yhden kerran”.

Temppu toimi. Reksi murahti jotain ja alkoi tutkia projektria. Huomasin Peten seisovan konehuoneen kynnyksellä ja viittoilin häntä astumaan sisään.

– Reksi, tässä on Pete ja Pete, tässä on Reksi, meidän konehuoneemme kuningas. Reksi tietää elokuvista kaiken, voit kysyä mitä vain,” sanoin ja toivoin, että imarteluni saisi Reksin paremmalle tuulelle.

– Moro. Tervetuloa, poju, Reksi sanoi. – Mutta älä koske mihinkään, hän jatkoi ja nosti varoittavan sormen pystyyn.

Sitten hän otti takataskustaan nenäliinan ja alkoi pyyhkiä projektoria. – Ai, me pääsemme nyt näyttämään joululeffoja, typy, hän kuiskasi.

Jätin Peten ja Reksin konehuoneeseen ja astelin rappuja alas aulaan. Sofia oli tiskin takana tekemässä voileipiä Saaran kanssa. Olin mielestäni ansainnut tauon, joten nappasin kupin kahvia ja marssin toimistoon.

Olin juuri istunut alas Whamin “Last Christmas” -biisiä hyräillen, kun huomasin Saaran seisovan oviaukossa. Hän hymyili ja ravisti päätään.

– Minusta on ihanaa nähdä sinut näin innoissasi uudesta projektista. En yleensä pidä tällaisista ylläreistä, mutta tässä saattaa olla jotain. Meillä on pieni ongelma, tosin. Kukaan muu ei tiedä joululeffamaratonistamme mitään, hän sanoi.

Läpsäisin otsaani. Kukaan ei tietenkään tiennyt maratonista mitään, koska olin kehitellyt suunnitelman edellisenä päivänä ja nopeasti. Ei auttanut, että puhuin siitä tuttavilleni ja vanhemmilleni, ikään kuin kyseessä olisi ollut monivuotinen perinne. Totta kai meidän piti markkinoida sitä, vaikka lipunmyynti ei ollutkaan projektini päätarkoitus.

Nappasin luurin käteeni jan näppäilin numeron, jonka olin oppinut ulkoa jo seitsemänvuotiaana.

– Hei, isä. Moi. Voisitko tehdä mainosjulisteen? Meidän joululeffamaratonia varten, sanoin.

– Onko teillä joululeffamaraton? Hieno idea, isä vastasi. – Hei, minulla on hyvä, iso pumpattava joulupukki teatterin ulkopuolelle.

– Mikä?

– Joulupukki. Pumpattava.

– OK … miksi sinulla sellainen on?

– Sain halvalla. Tuon sen mukanani, kun tuon julisteet.

Laitoin luurin paikoilleen ja hörppäsin kahvia. Kaikki sujui loistavasti, aivan suunnitelman mukaan.

Pian minun oli taas aika kevyesti tönäistä tapahtumia oikeaan suuntaan.

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)