Sunnuntai, 22.12.2021
Kun astelin takaisin toimistoon, Saara istui suuressa tuolissa tietokoneen takana. Hän tarkasteli minua tavalla, johon vain hän pystyi. Se oli kuin röntgenkatse, mutta ei sellainen, joka näkisi vaatteideni läpi. 

– Mitä tämä jatkuva ramppaaminen Kimin levykauppaan oikein tarkoittaa? Miksi oli niin tärkeää lähettää Sofia ja Pete yhdessä kaupungille? Mitä oikein sanoit Petelle äsken? Saara tivasi. 

– Ei mitään, ei yhtään mitään. Kiitin vain Peteä avusta ja sitä paitsi, he saavat julisteet jaettua nopeammin yhdessä, vastasin ja pakenin kohti alulan kahvinkeitintä. 

Saara seurasi minua aulaan. 

– Kyllä minä tiedän, mitä oikein puuhailet. Yrität jotenkin yhyttää Peten ja Sofian ja rakentaa sattumanvaraisia yhteentörmäyksiä. Onko tämä joku kiero suunnitelma päästä Jennifrin lähelle?

– Ei tod–

– Tiedoksi vain: Minäkin osaan pelata tätä peliä, Saara sanoi ja katosi taas toimistoon. 

Hän löi oven kiinni. Se oli huono merkki. Minulla oli jo tarpeeksi vaikeaa olla Peten Cyrano/Marty McFly, ja jos Saara vielä asettui poikkiteloin, elämästäni tulisi liian hankalaa. 

Pete ja Sofia saapuivat naureskellen takaisin kolme varttia – ja neljä isoa kuppia kahvia – myöhemmin. Se antoi minulle lisää virtaa. Ainakin minulla oli selvä etumatka Saaraan nähden, mitä hän sitten aikoikaan tehdä. 

Juoksin kellariin, ennen kuin Pete ja Sofia ehtivät nähdä minua ja sitten, ikään kuin olisin ollut siellä pitkäänkin, huusin Petelle. 

– Pete, sinäkö siellä? Tarvitsisin hieman apua, kiljaisin. 

Pete tuli raput juosten alas. Kuulin samaan aikaan, kuinka Saara huusi Sofian nimeä. 

– Pete, kuiskasin. – Missä kasetti? Oliko teillä hauskaa? Sofia on hauska tyttö, eikö? Missä kasetti?

Pete katsoi minua kuin olisi vähäjärkinen. 

– Joo, Sofia on ihan mukava. Kasetti on tässä, hän sanoi ja veti sen esiin takkinsa taskusta. 

– OK, laita se stereoihin ja paina Playta, sanoin ja juoksin raput ylös, kaksi kerrallaan. 

Koputin toimiston ovelle, ja odotin hetken. Sitten avasin oven ja astuin sisään Foreignerin “Urgentia” vihellellen.

– Kuule Sofia – sori, Saara – tarvitsen vähän apua, voitko tulla? kysyin ja viittilöin häntä tulemaan nopeasti.

– Mikä hätänä? Sofa kysyi. 

– Niin, Saara jatkoi. –Mikä voi olla niin tärkeää?

– Se on vain yksi juttu yhden … jutun kanssa, tule jo, Sofia, sanoin. 

Avasin kellarin oven Sofialla ja odotin seurasin katseellani, kuinka hän käveli rappusia alas varovasti, aivan kuin olisi odottanut jonkin hyökkäävän kimppuunsa. 

– Voitko auttaa Peteä tuomaan Ghostbusters II -kelat ylös. Ja pari vanhaa julistetta, jos löytyy, sanoin ja laitoin oven kiinni. 

Samalla hetkellä, kun kuulin oven menevän lukkoon, tajusin, että takkini oli nojatuolin takana olevalla hyllyllä. Ja että avaimet olivat takkini taskussa. 

Se ei kuulunut suunnitelmaani, mutta toisaalta, minulle ja Jenniferille oli käynyt melkein samalla tavalla väestösuojassa. 

Nyt Petellä ja Sofialla oli hyvä tilaisuus jutella oikein kunnolla. 

Kohtalo oli puuttunut peliin. 

Toivoin vain, että ehtisin kotiin hakemaan vara-avaimet, ennen kuin Reksi tulis ja tajuaisi, että kelat olivat lukkojen takana. 

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)