Sunnuntai, 22.12.2021
Lainasin Saaran kotiavaimia – hän ei ilahtunut – ja juoksin kotiin. En löytänyt Atlaksen vara-avaimia mistään ja kun lopulta annoin periksi, asuntomme näytti siltä, että siellä oli käynyt murtovarkaita. Sohvatyynyt olivat lattialla tai ylösalaisin (tai molempia), keittiön laatikot auki ja seinällä roikkunut Paluu tulevaisuuteen -juliste oli vinossa.

Tiesin, etten voinut syyttää sotkusta Einsteinia, ainakaan kokonaan, mutta se oli sen (Saaran tapaamisen) ajan murhe. Yhtäkkiä tajusin, että avaimet olivat saattaneet jäädä isän ja äidin luo, joten rynnistin ulos ja ajan säästämiseksi hyppäsin Kulkurini selkään. Kupla oli Atlaksella ja sen hakemiseen olisii mennyt liikaa aikaa.

Poljin täyttä vauhtia vastatuuleen – tietysti – ja sateessa.

Pyörälenkki antoi minulle myös oivan tilaisuuden selvittää ajatukseni ja rauhoittua. Ja keksiä uusia suunnitelmia. Olin suututtanut monia ihmisiä ja pelkäsin käyvän kuten Ghostbusters kakkosessa, jossa viha ja raivo myrkytti koko kaupungin.

Heitin Kulkurin vanhempieni talon oven eteen ja soitin ovikelloa. Toivoin, että he olisivat kotona. Kuulin ovikellon soivan sisällä, mutta en askelia. Soitin ovikelloa uudelleen ja painoin nenäni oven kapeaa maitolasia vasten, vaikka tiesin, että parhaassakin tapauksessa näkisin vain varjoja.

Painoin ovikelloa vielä kerran, ja nyt kuulin äidin korkean äänen oven takaa.

– Tullaan, tullaan, hän sanoi ja avasi oven. Hän pyyhki käsiään esiliinaansa.

– Sinäkö se olit, Peter, en kuullut ovikelloa, sillä kuuntelin keittiössä joululauluja, äiti sanoi.

– Moi, äiti. Kuule, minulla on hirveä kiire, pitää hakea yksi juttu minun huoneestani, sanoin ja jatkoin kengät jalassa matkaani yläkertaa kohti. Huomasin, että isä istu työhuoneessaan, tietokoneen näyttö hehkui pimeän ainoana valona.

– Etsitkö apua tyhjentämään varastosi, huusin isälle, enkä edes jäänyt kuuntelemaan vastausta.

Kaikki yläkerran ovet olivat kiinni ja painelin omaan huoneeseeni olkapää ovea vasten kuin Magnum.

– Sori, Venkman, mutisin ja avasin kaikki kirjoituspöytäni laatikot. Olin käyttänyt vara-avaimia kesällä, kun olin järjestänyt Saaralle yllätysjuhlat hänen syntymäpäivänään. Olin varmaan jättänyt sen huoneeseeni niiden jälkeen. Sen oli pakko olla laatikossa, tai pöydälläni, tai Spectrumin alla tai…

Viisi minuuttia myöhemmin huoneeni näytti kuin siellä olisi … käynyt murtovaras.

– Äiiiiitiiiii, huusin. – Oletko nähnyt Atlaksen vara-avaimia?

– Ne roikkuvat avainkaapissa eteisessä, hän huusi heti takaisin rappusten alapäästä.

Juoksin alas ja äiti pudotti avaimet käteeni.

– Kiitos, nyt on hirveä kiire, sanoin.

– Minä voin viedä sinut, isä sanoi ja juoksi eteiseen.

– Minulla on pyörä.

– Ei se haittaa, vien sen teille. Laitan takakonttiin, nyt mennään, isä sanoi ja veti pitkät kumisaappaat jalkaansa.

Heti, kun olimme päässeet Volvoon, isä katsoi minua erikoinen katse kasvoillaan.

– Kuule, jos äiti kysyy jotain siitä varastosta, jonka juuri mainitsit, niin sano, että se oli vitsi, jooko? En ole ehkä kertonut hänelle kaikista hyvistä kaupoistani, hän sanoi.

– Mitä?

– Se on kuule kumma homma, Peter, että riittää, että ajattelen jotain, niin Facebook heti räväyttää eteeni hurjan tarjouksen. Jos sanon vaikka, että haluaisin veneen, isä aloitti ja sanoi sen kovalla äänellä puhelimeensa, – niin kohta minulla on venetarjouksia Facebook täynnä. He kuuntelevat meitä!

– Mutta eihän sinun ole pakko ostaa kaikkea, mitä näet.

– Kaikki on niin halpaa! Älä kerro äidille, ja kaikki selviää.

– Hyvä on, muta älä tee mitään tyhmää.

– Oho, perillä ollaan, isä sanoi ja pysäytti Volvon Atlaksen eteen. Teatterin edellä oli ihmisiä odottamassa sisäänpääsyä. Julisteet olivat toimineen. Siten näin kulman takaa saapuvan tutun hahmon. Reksin.

– Moido, sanoin ja iskin auton oven kiinni. Juoksi suoraan kellarin ovelle,, avasin sen ja kävelin alas. Pete ja Sofia eivät olleet edes huomanneet, että olin ollut poissa tai että ovi oli ollut lukossa.

– Anteeksi, aika meni todella nopeasti, tuomme ne kelat ja julisteet ihan kohta, Sofia sanoi.

Käännyin ympäri ja johdatin reksin suoraan konehuoneeseen leveä virne kasvoillani. Kassut! Niissä oli taikaa!

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)