Sunnuntai, 22.12.2021
Vietin elokuvan ensimmäisen puoliskon toimistolla Saaran kanssa. Hän otti vara-avaimet minulta ja laittoi ne farkkujensa taskuun.

– Varmuuden vuoksi vain, hän sanoi. – Kuinka salainen projektisi etenee, hä?

– Mikä salainen projekti? Entä sinun?

– Ei minulla ole salaista projektia, sinulla on salainen projekti.

– Eikä ole. Sinulla on.

– Sinulla.

– Eipäs vaan sinulla.

Tätä jatkui parisen minuuttia.

– Hyvä on, kummallakaan ei ole salaista projektia.

– Tai sitten kummallakin on, Saara vastasi hymyillen. – Kuule, tämä joululeffamaraton oli hyvä idea, tänään tuli jo aika paljon väkeä, mutta ensi vuonna meidän pitää suunnitella se vähän paremmin. Onko meillä leffoja huomiselle ja jouluaatolle, hä?

– On, on, vakuuttelin. En halunnut antaa Saaralle ihan tarkkoja vastauksia, koska en halunnut joutua uuteen väittelyyn Die Hardista. Tiesin, että meillä oli ainakin Haamujen kosto, mutta ei muita perinteisiä joululeffoja, joten Die Hard oli valttini.

Pete oli konehuoneessa melkein koko leffan ajan. Tai melkein koko leffan ajan. Hän kävi alhaalla hakemassa Reksille kahvia toisen kelavaihdon jälkeen. Ja nyt, joten kyseessä oli varmaankin neljäs kelavaihto.

Kävelin hissunkissun ovea kohti, ja pysähdyin kynnykselle, mistä kuulin Peten ja Sofian keskustelun ilman, että he näkivät minua. Saara levitti kätensä kysyvästi.

– Mitä oikein teet? hän kuiskasi.

Tein Columbot ja iskin itseäni etusormella otsaan, ikään kuin olisin unohtanut jotakin tärkeää, samalla kun kuuntelin salaa Peten ja Sofian keskustelua. En ollut niinkään kiinnostunut kuulemaan, mitä he sanoivat, vaan miten he sen sanovat ja kaikesta päätellen, asiat rullasivat hyvin eteenpäin.

– Annoinhan avaimet sinulle? Annoin, annoin, totesin Saaralle ja kävelin toimistolta teatterin puolelle. Ray, egon ja Venkman antoivat haamuille kyytiä ja poistivat kaupungista vihan ja kiukun.

Illan toisen näytöksen jälkeen – joku supersankarielokuva – tarjoudun jälleen viemään Peten ja Sofian kotiin ja jälleen kerran Pete änkeytyi herrasmiehenä takapenkille. Sofia hoiti musiikin. Hän iski BASFin kasetin sisään, vilkaisi Peteä ja huomasin peilistä, että hän hymyili vastaukseksi.

“–n’t want your freedom, I don’t want to play around.” George Michaelin ääni kaikui Kuplassa. Sofia lauloi mukana, Pete nyökytteli päätään musiikin tahtiin.

Minä pysyin vaiti. En halunnut pilata tunnelmaa ja Kuplassa sitä riitti. Käänsi stereot hieman kovemmalle ja nautin matkastamme läpi tyhjän Kumpunotkon. Olimme Jennierin talolla ennen kuin Morten Harket ja kumppanit olivat päässeet “Take On Men” loppuun.

Sofia painoi kasetin ulos steroista ja ojensi sen Petelle.

– Tämä on sinun, hän sanoi.

– Ei, ei, se on sinulle, Pete sanoi ja vilkaisi minua. Vastasin aivan pienellä nyökkäyksellä.

– Kiitti. No, niin … me kai näemme huomenna, Sofia sanoi ja istui takaisin Kuplan kyytiin.

Nappasin laatikosta uuden kasetin, joka sattui olemaan kokoelmani biisejä, jotka kuulostavat yöllä paremmalta kuin päivällä. Juuri silloin soi Springsteenin “I’m On Fire”.

– Kiva, että ukki laittoi julisteen kuvan Facebookiin. Oikeasti, siellä ihmiset sen näkevät, eivätkä missään torilla, Sofia sanoi.

– Laittoiko? Hrm, hyvä, että juliste näkyy vähän joka puolella.

Olimme taas hiljaa. Pomo oli edelleen liekeissä.

– Pete on aika kiva tyyppi, vai mitä? sanoin.

– On kai.

– Tiesitkö, että minä olin aikoinani ihastunut Peten äitiin?

– Luulin, että sinä ja Saara olitte kimpassa lukiossa.

– Ei ihan. Olimme samassa koulussa kaikki kolme, neljä, jos lasketaan mukaan Peten isä, Sami, mutta Saara ja minä oikeastaan tapasimme vasta muutama vuosi sitten.

En halunnut mennä yksityiskohtiin.

– Mitä sinulle ja Peten äidille tapahtui? Eikö hän tykännyt sinusta?

– Kyllä hän tykkäsi ja tykkää varmaan vieläkin. Mutta … huono ajoitus ja sitten, no, elämä vei mennessään.

Käänsi volyymia vieläkin kovemmalle ja annoin Starshipin “Nothing’s Gonna Stop Us Now” -biisin vallata auton.

Kun pääsimme perille, äiti oli katsomassa televisiota ja isä kyyryssä tietokoneensa ääressä. Facebookin sininen hehkuin isän pään takaa.

– Hei, kiitos, että laitoit julisteen Facebookiin. Sofia kertoi, sanoin.

– Sillä on jo 62 tykkäystä! Ja kaksi jakoa! Tuli mieleen, että minähän voisin myydä piirroksiani Facebookissa. Tai vaihtaa niitä hyvii tavaroihin. Tarvitsetko muuten työkaluja? Hmm… hän vastasi ja klikkaili joka puolelle, pää vasempaan käteen nojaten.

Äiti odotti minua eteisessä.

– Toivotaan, että Tiina pääsee jouluksi tänne. Kuulin uutisista, että aatoksi saattaa tulla myrsky, hän sanoi ja ojensi minulle joulutortun.

Kotimatkalla laitoin stereot täysille ja annoin Falcon “Rock Me Amadeus” -biisin basson antaa Kuplalle lisää vauhtia.

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)