Maanantai, 23.12.2021
Heräsin täynnä tarmoa. Minulla oli tärkeä tehtävä edessäni ja tiesin, että olin oikea mies siihen. Se ei ollut missään nimessä helppo tehtävä, mutta kohtalo oli valinnut minut.
Minun piti taivutella Saara valitsemaan Die Hard seuraavaksi maratonleffaksemme. Meillä oli vain kaksi elokuvaa jäljellä ja halusin jättää Haamujen koston jouluaatoksi, aika pitkälti sen vuoksi, että Pete oli vain pari päivää aiemmin ollut näytelmän pääroolissa.
Jotain kaunista symmetriaa siinä oli. En tiennyt, mitä, mutta jotain.
– Saara, kuule, aloitin varovasti aamiaisella. Saara istui minua vastapäätä, luki sanomalehteä ja joi teetä hajamielisen näköisenä.
Hän nosti katseensa lehdestä.
– Mitä nyt? hän sanoi. – Aina, kun sanot “kuule, Saara”, tiedossa on jotain kummallista.
– Tämä on sellainen hauska hyvät ja huonot uutiset -tilanne. Kummat haluat ensin?
Saara huokaisi.
– Anna hyvät uutiset ensin.
– Olen keksinyt ratkaisun joululeffaongelmaamme. Ta-daa,” sanoin ja levitin käteni.
– Hä? Onko meillä joululeffaongelma, hä?
– Meillä oli ongelma. Imperfekti, minun ansiostani.
Yritin pitää ilmapiiirin hilpeänä.
– Entäs ne huonot uutiset?
– Kun tarkemmin ajattelee, niin tämä onkin hyvät ja hyvät uutiset -tilanne.
– Kerro. Hä?
– Meidän pitää esittää Die Hard tänään.
Saara ei sanonut mitään. Hän ei päästänyt ääntäkään. Hän varmaankin pidätti hengitystään ja samalla kaiken raivon sisällään. Keittiössä oli hiirenhiljaista ja Einstenkin jähmettyi paikoilleen. Keittiössä oli niin hiljaista, että kuulin Saaran seuraavan liikkeen, joka oli silmien räpäytys.
Sitä seuraava liike olikin sitten helpompaa huomata.
– EI SE OLE JOULULEFFA! Saara huusi.
– No, oikeast–
– Oikeastaan haista huilu!
Nyt Saara oli todella vihainen. Vaikka hän aina sanoikin mielipiteensä suoraan, hän ei juuri koskaan haistatellut – edes huiluja.
– Onko siinä joulupukki?
– Ei, mutta sii–
– Siis ei. Niinpä. Onko siinä söpöjä pikkuhirviöitä?
– No, Alan Rickm–
– Siis ei. Taikuutta?
– Ei. Ei ole taikuutta, myönsin.
– Case closed. Meillä ei siis ole leffaa täksi illaksi? Tai huomiseksi, hä?
– On meillä Haamujen kosto, mutta minusta se on parempi jouluaatoksi.
– Siinä kaikki? Entäs Joulu Manhattanilla?
– Se uusi versio on ysärileffa. Eli, ei. Meillä on Riiviöt, Ghostbusters II, Haamujen kosto ja … Die Hard.
Saara huokaisi syvään ja veti kätensä hiustensa läpi.
– OK. Selvä, hän sanoi ja kaatoi itselleen uuden kupin kahvia.
– Die Hard ei ole ihan surkea, vai mitä?
– Onko se sinun mielestäsi elokuva, joka levittää ilomieltä, joulun sanomaa ja muuta? Saara kysyi ja tuijotti minua silmiin.
“Yippee-ki-yay?” sanoin hiljaa
– Ei, Saara tokaisi. Keskustelu oli päättynyt.
Kävelin sinä aamuna Atlakselle. Saara tarvitsi Kuplaa, ja tuli teatterille myöhemmin. Antti oli taas torilla myymässä joulukuusia ja kuusien määrästä päätellen, kauppa oli käynyt hyvin. Hän kysyi taas isästä ja harmitteli, että häntä ei ollut näkynyt heidän kortti-illoissaan pitkään aikaan.
Kun jatkoin matkaani kohti Atlasta, huomasin parinkymmenen metrin päässä edessäni sen saman naisen, joka oli tullut Kimin Levykellariin edellisenä päivänä. Kun hän oli kävellyt kymmenen metriä Kimin kaupan ohi, hän pyörähti ympäri ja käveli hitaasti minua kohti. Ohitin hänet juuri levykaupan kohdalla ja huomasin, kuinka hän kurkisti sisään ja kohensi hieman hiuksiaan.
Yhtäkkiä tajusin! Ajatus iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Juoksi Atlakselle ja soitin välittömästi Petelle. Tarvitsin pientä palvelusta. Korjaan. Cyrano tarvitsi palvelusta.
➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)