Torstai, 19.12.2021
Muutama vuosi sitten junaan oli hypännyt jojosta innostunut pikkutyttö, mutta nyt sieltä laskeutui rikkinäisiin farkkuihin ja turkkiin pukeutunut nuori nainen. Huomasin Sofian nähneen minut, mutta kun hän vain kohensi korvakuulokkeitaan, pidin käteni visusti taskuissani ja odotin, kunnes hän seisoi aivan edessäni. En halunnut olla mikään nolo eno. 

Sofia nosti korvakuulokkensa päänsä päälle niin, että ne näyttivät Mikki Hiiren korvilta. 

– Moi. Tässä sitä nyt ollaan, hän sanoi. 

– Tervetuloa. Miten matka meni? Hieno turkki!

– Ihan OK. Turkki on tietenkin feikki. Mä olen vegaani. Täälläkään ei sitten ollut lunta, Sofia sanoi, kun ylitimme kadun ja talsimme kohti Kumpunotkon keskustaa. – Surkeeta. 

– Niin on. 

– Tuleeko jouluksi lunta?

– En tiedä. En katso telkkaria, vastasin, ikään kuin televisio olisi ainoa tapa saada säätiedotus. 

– Ai niin, sinähän olet … aikamatkustaja, Sofia mutisi, mutta juuri riittävän lujaa, että kuulin sen. 

– Olin, mutisin yhtä hiljaa, mutta päätin, ettei kannattanut jatkaa keskustelua aiheesta.

Sofian pää pyöri kuin tuuliviiri koko matkan Atlakselle, kun hän varmisti, että kaupungin nähtävyydet olivat paikoillaan, ja ettei Kumpunotko ollut muuttunut sitten viime kerran. Eikä se ollut. Tori oli paikoillaan, kahvila oli missä pitikin, aivan kuten Kimin levykauppa, pankkitalo ja kaupungintalokin.

– Ja tietenkin Atlas, hän sanoi, kun käännyimme Kumpukadulle, jonka varrella elokuvateatteri oli. 

Marssimme sisään pääovista, ja painelimme suoraan toimistolle. Saara istui tietokoneen ääressä. 

– Oho! Sofia huudahti nähdessään Saaran. En ollut tajunnut kertoa hänelle, että Saara oli värjännyt hiuksensa taas punaisiksi. Minusta se oli hauskaa, ja se muistutti minua siitä punkkaritytöstä, jonka olin tuntenut lukiossa. 

– Tällä tavalla harmaat hiukset eivät näy, Saara totesi ja iski silmää. Teeskentelin, etten ollut kuullut hänen kommenttiaan ja nappasin auton avaimet avainkaapista. 

– Nähdään myöhemmin! Tuletko illalla? Saara huusi, kun olimme melkein sivuovella. 

– Voi olla, Sofia huusi takaisin. Avasin Kuplan etukontin ja yritin tunkea Sofian laukkua sisään, mutta minulle kävi nopeasti selväksi, että kyseessä oli mahdoton tehtävä. Avasin kuljettajan puoleisen oven ja tungin laukun takapenkille. Sofia oli jo ehtinyt napata muutaman kokoelmakasettini penkkien välissä olleesta laatikosta. 

– “Top 10 for the road”, hän luki ääneen. – B-puoli: “Top 10 heavens”.’ Mitä ihmettä nämä ovat?

– Kymmenen parasta laulua, joiden nimessä on sana “heaven”, tietenkin, vastasin ja pyyhin käsivarrellani vesihöyryjä tuulilasista. 

Nielaisin, kun Sofia pisti kasetin autostereoon. Ei minun ja Kimin kaseteissa ollut mitään arkaluontoista ja Sofian oli toden totta aikakin saada kunnollista musiikkikasvatusta, mutta en silti halunnut teini-ikäisen siskontyttäreni porautuvan liian syvälle kasettieni syövereihin. 

Tunnistin kappaleen jo sen ensitahdeista. Se oli Madonnan “True Blue” meidän Top 10 Värit -kasetiltamme. Sofia käänsi äänet kovemmalle ja juuri, kun ajoimme Kumpunotkon ainoista liikennevaloista, vilkaisin oikealle nähdäkseni, huomasiko hän, että minä lauloin – playbackasin – biisiä. Ei huomannut. Sofialla oli nenä kiinni älypuhelimensa lasissa. 

Cyndi Lauperin “True Colors” – joka oli kieltämättä rajatapaus, mutta Kim oli pitänyt päänsä – oli vasta puolivälissä, kun käännyin oikealle ja pysäköin auton vanhempieni talon eteen. Äiti seisoi jo ulkona odottamassa meitä. No, Sofiaa. Hän jopa halasi tyttärentytärtään. Odotin näkeväni isän eteisessä, valmiina antamaan Sofialle tiukan kädenpuristuksen, mutta kun pääsin sisään, isä olikin tietokoneen ääressä alakerrassa. 

Hän huikkasi tervehdyksen olkansa yli, mutta oli ilmiselvää, että me emme pystyneet kilpailemaan hänen huomiostaan tietokoneen näytöllä olleen asian kanssa. 

Sofia meni suoraan yläkertaan ja minä painelin perään, suoraan siihen huoneeseen, josta olin nyt muuttanut pois jo kaksi kertaa. Huoneesta oli tullut minun aikakoneeni, minun DeLoreanini. Otin nopeasti yhteyden BBS-purkkiini ja jätin Twisted Sisterille viestin. Oli vähän erilaista ja erikoista chattailla Sisterin kanssa nyt, kun tiesin, että langan toisessa päässä oli Mikke, mutta se oli myös hauskempaa, koska nyt pystyimme juttelemaan Kumpunotkosta ja vanhoista kavereista ja muista sellaisista asioista, joista en olisi Twisted Sisterille kertonut. 

Oletko jo päättänyt, mitä teet jouluna?

Odotin vastausta muutaman minuutin, mutta kun mitään ei kuulunut, nousin ylös, tervehdin Ghostbuster-julisteessa virnuillutta Peter Venkmania ja otin tarvittavat viisi askelta Tiinan huoneen kynnykselle. 

– Äiti, minun pitää mennä. Saara odottaa, sanoin. 

– Tänään on teemailta, vai mitä?

– Mikä leffa? Sofie kysyi. 

– Vauhdilla Chicagoon. Klassikko, sanoin. – Ai niin, minulla on sinulle ohjelmaa huomisillaksi. Vien sinut katsomaan näytelmää. 

– Dickensin Joulukertomus? äiti totesi kysymyksenä. – Kannattaa mennä, Sofia, se on hyvä näytelmä. Äitisikin oli mukana kouluaikoinaan. 

Se oli minulle aivan uusi tieto. En ollut koskaan tajunnut, että Joulukertomus oli niin iso asia Kumpunotkossa. 

– Aika siistiä, sanoin. 

– Cool, Sofia sanoi ja kohautti olkiaan. – I guess.

Kahdeksan minuuttia myöhemmin parkkeerasin Kuplan Atlaksen sivuoven eteen ja astelin sisään täyttämään popcorn-konetta. 

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)