Maanantai, 23.12.2021
Äiti oli yksin kotona. Hän hyräili radiosta tulleita joululauluja ja leipoi keittiössä leipää. Ja niitä riitti. Leipää oli ihan liikaa, jos minulta kysyttiin. Minä kysyin asiasta äidiltä.

– Kuka muka syö nämä kaikki? Emme me ikinä jaksa syödä näitä kaikkia. Vaikka Tim on mukana.

– Nämä? Nämä ovat kirkon joulumarkkinoille. Ei siellä oikeastaan mitään myydä, mutta kyllähän sinä tunnet kumpunotkolaiset, eivät he halua vastaanottaa “hyväntekeväisyyttä”.

– Eli te myytte leivät?

– Ja halvalla. Käytännössä me annamme ne pois, sillä kaikki saavat leivonnaisia, vaikka eivät antaisi meille rahaa. Kaikki tosin ainakin teeskentelevät maksavansa. Mutta vähävaraisten lapsille menevät lahjat jaamme julkisestikin ilmaiseksi, tietty, äiti sanoi ja huokaisi syvään.

– Mikä hätänä?

Äiti kurkisti ikkunasta ulos. – Puhuvat jostain myrskystä televisiossa ja meidän lahja-automme on tulossa tänne Helsingistä huomenna.

– Ei tämä myrskyltä minusta vaikuta, sanoin ja kipitin yläkertaan.

Kirjauduin välittömästi Spectrumillani “I Wanna Rock” -purkkiin, jonka Twis– tai siis Mikke oli luonut vuosia sitten. Navigoin suoraan ilmoitustaululle ja näin, että olin saanut yhden (1) viestin.

Kotka on laskeutunut. K-juna huomenna. Pidä peukkuja, joku puhui äsken myrskystä. Hei, oletko teatterilla? Tulen sinne suoraan. Moido.

Kirjoitin vastauksen niin nopeasti kuin pystyin.

Tervetuloa. Kiva nähdä, mutta sitä ennen tarvitsen apua. Neuvoja. Vastaa pikaisesti.

Painoin lähetä-nappia ja hieroin käsiäni yhteen.

– Mitä sinä täällä teet, eno? Sofia seisoi kynnyksellä haukotellen. Hänellä oli vielä pyjamat päällään.

– Halusin vain kysyä mummilta yhtä asiaa, vastasin pikaisesti.

– Mummi taitaa olla alakerrassa, ukki lähti aikaisin jonnekin.

– Kuulin, että pidit siitä kasetista, jonka Pete antoi sinulle, tokaisin

– Kuka niin sanoi? Ja mitä väliä sillä sinulle on?

– Pete mainitsi, että olit tehnyt saman soittolistan Stoppariin. Ei sillä ole minulle mitään väliä, kunhan rupattelen tässä.

Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan, me vain tuijotimme toisiamme samalla tavalla kuin Tiina ja minä olimme tuijottaneet toisia monta kertaa vuosien varrella. Vaikka en tosin pelännyt Sofiaa yhtä paljon kuin siskoani, halusin valita sanani huolella.

– Oliko joku biiseistä parempi kuin muut? kysyin varovasti. – Minulla on nimittäin kasoittain levyjä ja kasetteja, joita voit kuunnella, jos haluat.

– Kiitti, Sofia vastasi. Hän vaikutti miettivän vastaustaan ankarasti. Hänkin halusi valita sanansa tarkasti.

– Eikö ole kiva, kun sinulla on Kumpunotkossakin kaveri, sanoin ja kaduin välittömästi, että olin käyttänyt sanaa “kaveri”. Senkin idiootti, sanoin itselleni.

– Joo. Ihan kiva, että on … kaveri, Sofia vastasi. Hän kohautti olkapäitään. – Anyway…

– Minun pitää lähteä, jatkoin. – Mutta isäsi ja äitisi tulevat huomenna. Sekin on kiva juttu.

– Joo, Sofia sanoi ja käveli takaisin huoneeseensa. Tiinan huoneeseen. Hän sulki oven takanaan.

Olin todellakin nolo eno. “Onpa kivaa, että sinulla on poika kaverina”, “kiva, että äiti tulee huomenna.”

Käännyin tuolillani ympäri ja tarkistin purkin tilanteen. Twisted Sister oli vastannut!

Hello, this is Dr. Frasier Crane. I’m listening. Anna palaa.

Taoin näppäimiä kovaa ja niin nopeasti kuin pystyin. Mieleeni muistui Uuno Turhapuron kommentti lyöntinopeuden ja virheiden suhteesta, mutta en välittänyt siitä.

Knuika vakuutan Saaran et Die Hrd on jolouleffa??

“Lähetä”.

Vastaus tuli välittömästi.

TS: Mahdotonta. Miksi se on tärkeää?

Minä: Mleillä ei ole toista leff joulukeffamratonii!

TS: Ota joku leffa vaan. Mitä väliä?

Minä: Jokvaan? Mutta se on joululefamrtsano! JOLUU!!!1!

TS: Mitä sitten? Kaikki tulevat vain nauttimaan hyvästä leffasta kauniissa teatterissa. Mikä teidän viimeinen teemailtanne oli? Siis mikä leffa?

Minä: vauhdillachiganoo!

TS: Siinä vastaus. Nähdään huomenna!

Mikke ei vastannut kiitoksiini, joten arvasin hänen lähteneen purkista. Mikellä oli ihan hyvä pointti, mutta en halunnut näyttää samaa leffaa uudelleen vain pari päivää myöhemmin. Mutta ehkä Mikke oli oikeassa.

Lupasin äidille auttaa häntä torimyyjäisissä ja kiirehdin ulos. Juuri, kun käännyin oikealle kohti Kumpunotkon keskustaa, huomasin peruutuspeilissäni yksinäisen pyöräilijän, joka kierteli meidän talomme ympärillä. Hän näytti kovin tutulta.

Se oli Pete.

Painoin kaasun pohjaan ja ajoin täyttä vauhtia Atlakselle. Kupla oli hädin tuskin ehtinyt pysähtyä, kun jo juoksi toimistoon soittamaan äidille. Hän vastasi neljännellä soitolla.

– Moi, kerro Sofialle, että hänen pitää kävellä tänään töihin. Tai ottaa pyörä. Tai jotain. Isä ei saa tuoda häntä. Kiittimoi.

Iskin luurin kiinni.

Ehkä oli vielä keino saada “kaveri” pyyhkiytymään Sofian mielestä. Ehkä auttaisi, jos hän vahingossa törmäisi Peteen. Koko suunnitelmani oli nyt yhden nuoren miehen sinnikkyyden varassa. Hänen piti jaksaa kiertää talomme ympäristöä pyörällään.

Minä uskoin Peteen. Pakkohan minun oli.

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)