Tiistai, 24.12.2021 — Jouluaatto

Sofia seisoi tiskin takana valmistelemassa jouluaaton näytöstä. Saara, perfektionisti-tyttöystäväni, oli tehnyt kinkku- ja kalkkunaleipiä, ja jopa leiponut joulutorttuja Atlaksen joululeffamaratonin grande finaleen. Sofia ei suostunut edes koskemaan kinkkusämpylöihin, joten Saara lähetti Peten pikareissulle kauppaan ostamaan hummusta ja avokadoja.

Pete tuli hetken päästä takaisin selkä suorana ja pää pystyssä. Häntä ei tuntunut edes haittaavan, että hän näytti aivan lumiukolta. Hän tömisteli jalkojaan aulassa ja ravisteli lumet pois vaatteistaan.

– Alkaa olla jouluinen tunnelma, hän sanoi ja virnisti leveästi. Hetkeä myöhemmin hän auttoi Sofiaa tekemään lisää leipiä ja sanoi jotain, joka sai Sofian nauramaan.

Isä, äiti ja Antti saapuivat puoli tuntia myöhemmin. Äidin nenä oli edelleen punainen, mutta nyt vain kylmästä. Hän oli pelkkää hymyä ja kiersi kättelemässä kaikki aulassa olleet ihmiset.

– Odotapas, Peter, kunhan kuulet, minkä ihanan joululahjan isäsi keksikään!

– No, mitä?

– Hänellä oli varastoi täynnä lahjoja lapsille. Joskus tosin vähän ihmettelen, mitä hän oikein ajattelee. Lumilinko pikkulapselle. Puhumattakaan siitä, että–, äiti sanoi ja madalsi ääntään. – Olen aika varma, että se, mitä hän luuli kemistin setiksi oli kyllä pieni pontikkatehdas.

Nauroin ääneen.

Minut yllätti, kuinka moni halusi elokuviin jouluaattona. Se oli tietenkin minun oma unelmani, mutta olin pitänyt itseäni vähän kummallisena. Kummia tyyppejä oli siis enemmänkin.

Komensin Peten konehuoneeseen valmistautumaan.

– Oletko hakenut kelat? kysyin.

– Kyllä, herra …pomo … Peter.

– Ja osaat varmasti tehdä vaihdot?

– Varmasti. Herra Reksi oli hyvin perinpohjainen koulutuksessaan. Ai niin, pyysin äidin tänne, kun isä oli jäänyt jumiin kai Helsinkiin. Toivottavasti se on OK, Pete sanoi.

– Ilman muuta. Miksi en itse sitä tajunnut!

Sofia teki Petelle ison kaakaon, jonka poika vei mukanaan yläkertaan. Minä seisoin ovella ja opastin ihmiset sisään. Lunta tuprutti nyt oikein toden teolla ja alkoi olla vaikeaa nähdä, missä kadun ja jalkakäytävän reuna kulki. Leffateatteriin tulleiden ihmisten jalanjäljet katosivat kadulta nopeasti.

Kim ja Elisa tulivat viime hetkellä, käsi kädessä, haamuiksi pukeutuneina. Olivatko he menneiden vai tulevien joulujen haamuja, se jäi epäselväksi.

– Voi olla, että en ole ennen osannut viettää joulua oikein, Kim sanoi. – Nopeasti nyt, molemmat, kolme parasta biisiä, joiden pitäisi oikeastaan olla joululauluja.

– ‘Caravan of Love,’ sanoi Elisa.

– ‘Power of Love,’ huusin. “Siis se Frankien biisi.

– Liian helppoja. Minä sanon…, Kim aloitti ja hieroi leukaansa. – ‘Waiting For A Star to Fall.’

– Aika hyvä. Hauskaa elokuvailtaa, totesin. Hoputin heitä, koska näin Jenniferin pysäköivän autonsa ja suuntaavan kohti Atlasta.

Tein itse hänelle ison kaakaon. Sofia antoi hänelle joulutortun ja minulle merkitsevän katseen, mutta ei sanonut sanaakaan. Koska Reksi ei ollut paikalla, näytin Jenniferille konehuoneen ja annoin hänen jäädä sinne katsomaan, kuinka Pete luotsasi katsojat Haamujen koston läpi kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Reksi olisi ollut ylpeä hänestä.

Itse en nähnyt elokuvasta paljoakaan, koska seisoin pääasiassa aulassa nenä kiinni ikkunassa. Tiina ja Tim olivat jo nyt olleet matkalla ainakin tuplasti niin kauan kuin yleensä. Lunta tuli nyt taivaan täydeltä, ja Kumpunotkon kadut olivat tyhjät.

Kuulin salongin puolelta kovan “Buster Poindexter”-huudon ja nauroin taas ääneen. Ja kuin käsikirjoitettuna, kulman takaa ilmestyi viininpunainen Volkswagen Golf, jonka kuskina oli ajotyylistä päätellen “Buster Poindexterin” esittämä Haamujen koston hullu taksikuski. Auto aurasi lumet edestään ja pysähtyi juuri Atlaksen etuoven kohdalle.

Kolme ovea avautui samaan aikaan ja Tiina, Tim ja Mikke rynnistivät autosta katoksen alle.

– Tuokaa minulle glögiä, Tiina kiljaisi ja halasi minua. Tim oli kaksi askelta hänen takanaan Miken kanssa.

– Mikke on oikea sankari. Olisitpa nähnyt, kuinka hän ajoi. Hän oli kuin Doc Brown; he doesn’t need roads! Tajuatko!

Kun Haamujen kosto päättyi ja yleisö tuli ulos teatterista, myrsky oli aivan Kumpunotkon päällä ja oli selvää, että olimme jumissa. Isä teki jossain vaiheessa rohkean hyökkäyksen Antin pakettiautolle hakemaan lisää leipää.

Atlas oli taas Kumpunotkon sydän.

Pyysin Peteä ja Sofiaa hakemaan mankkani kellarista, että voisimme kuunnella musiikkia – ehkä jopa tanssia – aulassa. Huomasin yksinäisen kulkijan astelevan kohti Atlasta. Sami.

Jennifer oli niin innoissaan, että hän kiljaisi. Päästin Samin sisään ja ojensin hänellekin glögimukin.

– Pete on ollut täällä töissä viime päivät, Jennifer kertoi Samille. – Kiitos todella paljon muuten, Peter, Pete on ollut aivan innoissaan siitä. Hän on tuskin malttanut odottaa, että pääsee takaisin.

Hymyilin. Huomasin Sofian ja Peten tulleen kellarista takaisin. He seisoivat kellarin oviaukossa, Saaran karmiin ripustaman mistelin alla.

– Sepä kiva kuulla, Jennifer, vastasin ja pidin katseeni tiukasti kellarin oven tapahtumissa.

Pete ja Sofia katsoivat toisiaan silmiin. Pete laittoi mankan maahan. Sofia hymyili ja nojasi hieman eteenpäin.

Juuri silloin joku iski minua täysiä selkään!

Se oli Reksi, täydessä joulupukin varustuksessa. – Ho, ho, ho, mitäs sanot, jos laitetaan konehuoneen kaunotar vielä töihin tänä iltana? Ei täältä ihan heti kotiinkaan pääse!

– Hyvä idea, Reksi. Mitäs sanot, Saara? Toinen leffa perään?

Saara kallisti päätään.

– Mutta eihän meillä ollut enää joululeffoja?

– Ei olekaan, vastasin.

– Miten niin? Onhan meillä Die Hard!

Saara katsoi Reksiä. Ja sitten minua. Ja sitten taas Reksiä.

– Hyvä on. Olkoot Die Hard.

– HYVÄÄ JOULUA! Reksi huusi ja minä olin niin onnellinen, että huusin niin kovaa kuin pystyin:

– HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)