Lauantai, 21.12.2021

Musta Casio -digitaalikelloni mukaan minulla oli reilu tunti aikaa, ennen kuin Pete saapuisi Atlakselle. Se riitti varsin mukavasti suunnitelmani toisen puoliskon käynnistämiseen. 

Siis Sofian puoliskon. 

Äiti hämmästyi nähdessään minut keittiössä niin pian viime kerran jälkeen. 

– Jäikö nälkä? Teen leivän, hän sanoi. 

– Onko Sofia herännyt? huikkasin vastaukseksi ja juoksin raput ylös. Tiinan huoneen ovi oli kiinni. Koputin varovasti. Tiinan vanha “EI saa häiritä” -lappu herätti minussa vieläkin kunnioitusta 

– Sofia, oletko hereillä? sanoin ovelle. – Sain loistavan idean. Koputa ovelleni, ennen kuin menet aamiaiselle. 

Käännyin ympäri ja astelin omaan huoneeseeni. Kirjauduin purkkiin katsomaan, oliko Twisted Sister vastannut. Ja hän oli. 

Jätän purkin rauhaan hetkeksi. Pitää lentää. :) 

Viesti nosti hymyn kasvoilleni. Mikke oli siis matkalla Kumpunotkoon, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. The Church of Holy Rock piti hänet tiukasti Michiganissa, hän totesi kerran, mutta ei kertonut enempää. 

Vastasin vaistomaisesti, vaikka en voinutkaan tietää, koska Mikke näkisi viestini. 

Kuulostaa hyvältä, odotan innolla!

Koska minulla oli hetki aikaa ja Spectrumini, painoin kasettisoittimen Play-napin pohjaan, latasin Daley Thompson’s Decathlon -pelin ja aloin verrytellä etusormiani. Normaalisti olisin sulkenut oveni, että pelin äänet ja näppäimistön hakkaaminen ei olisi häirinnyt muita – varsinkaan Tiinaa – mutta nyt paukutin Spectrumia tavallistakin lujempaa, sillä halusin herättää Sofian. 

Käänsin televisiosta äänet kovemmalle ja kaiken kukkuraksi laitoin vielä kasetin soimaan. 

Se toimi. Juuri, kun keihääni putosi 99.30m kohdalle yleisön hurratessa ja Bruce Springsteen huusi “heeeey, baby” “Dancing in The Darkissa”, kuulin äänen takaani. 

– Mikä ihmeen meteli täältä kuuluu, Sofia kysyi. 

– Cooli enosi vain pelaa vähän tietokonepelejä, vastasin liioitellun hilpeällä äänellä. 

– No, ainakin olet enoni, Sofia kuittasi ja kääntyi ympäri. 

– Odota!

Sofia kääntyi taas. Hän kallisti päätään, mutta ei sanonut sanaakaan. 

– Kuule, meillä on meidän jokavuotinen joululeffamaraton menossa ja tarvitsemme teatterilla vähän apua. Pitäisi löytää joku seisomaan kassalla, tekemään kahvia ja tarjoilemaan, sellaista kaikkea. 

– Ja…?

– Ja … Saara pyysi minua kysymään sinulta, haluaisitko tienata vähän rahaa, jatkoin, ja valehtelin silmät päästäni. 

Sofian kasvot loistivat, aivan kuten olin toivonutkin. Hän olisi varmasti vastannut kieltävästi, jos minä olisin pyytänyt häntä auttamaan Atlaksella, mutta kun heitin mukaan “Saaran” ja “rahaa”, tilanne muuttui täysin. 

– Kuinka paljon? 

Sofia yritti pitää naamansa peruslukemilla, mutta tiesin, että hän oli jo päättänyt tarttua tarjoukseen. 

– No, sanotaan nelisen tuntia päivässä, neljä päivää ja kymmenen euroa tunti. Laske siitä itse. 

– Ei minun tarvitse, nyt on joululoma, Sofia vastasi, mutta hän hymyili leveästi, joten tiesin hänen innostuneen. 

– Nähdään Atlaksella kolmelta. Näytös alkaa neljältä, sanoin ja vilkaisin kelloani. Se oli 11.40. Minun piti tavata Pete kahdenkymmenen minuutin päästä. 

Kipitin raput alas, huusin hyvästit isälle ja äidille ja juoksin Kuplalle. 

Taas satoi vettä ja Kuplan tuulilasi oli huurussa. Tulevaisuus oli silti silmissäni kirkas.

➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)