Sunnuntai, 22.12.2021
Isä yritti esittää, että hänen salainen varastonsa ei ollut mikään iso juttu, mutta silti hän pyysi minua ja Sofiaa olemaan kertomatta siitä äidille.
– Se on yllätys, hän sanoi. Olin varma, että se olisi ollut äidille yllätys, jopa suoranainen shokki.
Seuraavana aamuna painelin suorinta tietä Kimin Levykellariin. Aikaa ei ollut enää hukattavana, joten tarvitsin järeät aseet käyttööni. Eli kokoelmakasetti. Peten piti antaa Sofialle kasetti ja sen oli parasta olla hyvä.
Lauantai, 21.12.2021
Joululeffamaratonin ensimmäinen osuus meni mainiosti, ilman välikohtauksia, koska kukaan ei tullut katsomaan sitä. Se ei sinänsä ollut yllätys, koska käytännössä ainoat ihmiset, jotka tiesivät projektista, olivat töissä Atlaksessa.
Suunnitelmalleni oli pahempi takaisku, että Reksi oli ihastunut Peteen ja piti hänet konehuoneessa koko elokuvan ajan, ja koska Reksi oli konehuoneen kuningas, Petellä ei ollut muuta mahdollisuuta kuin jäädä sinne. Huomasin sen vasta elokuvan puolivälissä, kun yritin saada Sofian katsomaan leffassa yhdessä Peten kanssa.
– Etkö halua katsoa Riiviöitä? Mene vain, minä voin olla kassalla, sanoin.
– Ei siellä ole ketään. Ihan hölmöä istua teatterissa yksin, Sofia sanoi ja jatkoi puhelimensa selaamista.
– Mutta sinä ja Petehän voitte katsoa sitä yhdessä, vastasin ja siirtelin kahvikuppeja muina miehinä.
– Pete on vielä yläkerrassa sen … tyypin kanssa.
– Vieläkin?
Lauantai, 21.12.2021
Reksi rynnisti konehuoneeseen ja kun hän näki minut, hän levitti kätensä ja kiiruhti suojelemaan projektoria.
– Et kai koskenut siihen? hän tivasi.
– E-en tietenkään. E-ei t-tulisi mieleenkään, vastasin nopeasti. Yllätyin itsekin, kun huomasin änkyttäväni. Vaikka olimme tehneet yhteistyötä – “yhteistyötä” – jo vuosia, Reksi sai minut vieläkin vapisemaan.
– Kuka tuo poika on? Miksi hän on täällä? Ja mitä sinä teet täällä, ensimmäinen näytös on vasta puoli seitsemältä, eikö?” Reksi jatkoi.
– Pete on … ystäväni poika. Hän tulee jouluapulaiseksi. Meidän joululeffamaratonin ajaksi, vastasin ja olin etsiväni jotakin hyllyltä.
– Minkä ajaksi?
Lauantai, 21.12.2021
Olin juuri näyttänyt Petelle, kuinka levy käännetään ja neula asetetaan B-puolen alkuun, kun Saara huusi nimeäni rappusten yläpäästä.
– Puhelu! Se on Tiina! hän huusi.
Nousi portaat ylös Princen “Let’s Go Crazya” hyräillen. Pete oli vaikuttanut kiinnostuneelta, mutta ehkä hän oli vain kohtelias.
– Moi, Tiina, sanoin huolettomasti, vaikka aavistin, että Tiinalla oli joku tärkeä syy puheluunsa. Ei hän varmasti halunnut vain jutella Kumpunotkon säästä, vaikka se olisikin ollut ihan hyvä syy soittaa, sillä Tiinan ja Timin piti ajaa Helsingistä Kumpunotkoon parin päivän päästä.
– Peter, mitä siellä taas oikein tapahtuu? Kuulin, että olet pakottanut Sofian töihin sinne leffateatteriisi? Sofia on kuule joululomalla, eikä hänen todellakaan nyt pidä stressata töistä, Tiina sanoi. Hän kuulosti kiihtyneeltä. En ymmärtänyt, miksi.
– Enkä pakota. Kysyin vain, halusiko hän vähän auttaa – maksusta – ja hän sanoi joo. Itse asiassa–“ sanoin ja tarkistin ajan kellostani, – hänen pitäisi tulla hetkenä minä hyvänsä.
– Mitä hänen työnkuvaansa kuuluu?
– Kahvin keittoa, lipunmyyntiä, sellaista.
– Ja siis maksat palkkaa?
– Joo, joo, kympin tunti.
– Se on hyvä. Ehkä se on Sofialle hyvä kokemus, Tiina sanoi. Hän oli rauhoittunut. – Tim ja minä emme muuten pääse lähtemään ennen jouluaattoaamua.
– Ei se haittaa, kunhan ehditte tänne joulupöytään. Meilläkin on kiire tämän joululeffamaratonin kanssa, sanoin, ikään kuin kyseessä olisi ollut jokavuotinen asia.
Etuovelta kuului ääniä ja sitten keskustelun pätkiä. Toinen puhujista oli Saara ja arvasin toisen olevan Sofia. Laitoin luurin alas ja kiiruhdin aulaan vastaanottamaan Sofiaa, vaikka Saaralla ja minuila olikin sanaton sopimus siitä, että hän olisi Sofian pomo.
Se olikin minun suunnitelmani. Minulle jäisi enemmän aikaa Peten ohjaamiseen.
Kuulin Princen falsetin alakerrasta. Voi olla, että kuvittelin, mutta minusta Prince soi hieman lujempaa kuin aikaisemmin ja kuulin “Baby I’m A Starin” selvästi yläkertaan. Toivoin, että laulajan itseluottamuksesta ja laulun sanomasta tarttuisi Peteen jotakin.
Pyysin häntä tulemaan yläkertaan.
– Me avaamme ovet. Voit kuunnella levyn loppuun, mutta sitten on töiden aika. Tuo Riiviöt samalla ylös, jooko? Näytän sinulle sitten konehuoneeen, sanoin.
Kun Pete ilmestyi kellarista, Sofia seisoi jo tiskin takana esiliina edessään. Saara seisoi hänen vieressään selittämässä, kuinka kassa ja muut koneet toimivat.
– Tässä ne kelat, pom… Peter, Pete sanoi. Kun hän näki Sofian, hän pysähtyi kuin seinään ja veti kätensä hiustensa läpi.
– Haluaisitko jotain juotavaa? kysyin. – Ennen kuin mennään ylös. Sofia tekee sinulle ihan mitä vaan.
– Lasi vettä ehkä? Pete sanoi hiljaa.
– Oikeasti? Peter sanoi “ihan mitä vaan”. Palkka on surkea, joten ota nyt listan kallein juoma. Mitä haluat? Sofia tokaisi.
– Kaakao? Keskikokoinen?
– Siis jättikaakao kermavaahdolla, selvä pyy! Sofia sanoi niin kovalla äänellä, että minäkin varmasti kuulin, mitä hän sanoi, ja olisin voinut puuttua asiaan, jos olisi ollut tarvetta. Minä naurahdin ja nousin raput kohti konehuonetta.
Muutaman minuutin päästä kuulin Peten kiittävän Sofiaa ja odotin hänen avaavan konehuoneen oven heti perään. Alakerrasta kuului kuitenkin möreä miesääni, joka sanoi: “MINNE SINÄ LUULET OLEVASI MENOSSA?”
Reksi oli saapunut.
➡️ Lue lisää Jonain päivänä Jenniferistä (HarperCollins Nordic 2019)
Lauantai, 21.12.2021
Saara yllättyi kuullessaan, että olin tarjonnut töitä sekä Petelle että Sofialle, mutta hän ei pullikoinut vastaan. Vaikka olin narrannut Sofiaa sanomalla, että se oli Saaran idea, oli totta, että tarvitsimme apua.
– Loistava idea, Peter. Sitä paitsi, on kiva saada nuori nainen työkaveriksi, Sofia sanoi, kujeileva virne kasvoillaan.
– Ei millään pahalla, hän jatkoi.
Suunnitelmani eteni kuin juna. Leikin Einien kanssa hetken ja tasan kahdeltatoista, kuulin sivuovelta koputuksen.
– Minä avaan, huikkasin Saaralle. – Se on Pete.
Lauantai, 21.12.2021
Musta Casio -digitaalikelloni mukaan minulla oli reilu tunti aikaa, ennen kuin Pete saapuisi Atlakselle. Se riitti varsin mukavasti suunnitelmani toisen puoliskon käynnistämiseen.
Siis Sofian puoliskon.
Äiti hämmästyi nähdessään minut keittiössä niin pian viime kerran jälkeen.
– Jäikö nälkä? Teen leivän, hän sanoi.
– Onko Sofia herännyt? huikkasin vastaukseksi ja juoksin raput ylös. Tiinan huoneen ovi oli kiinni. Koputin varovasti. Tiinan vanha “EI saa häiritä” -lappu herätti minussa vieläkin kunnioitusta
– Sofia, oletko hereillä? sanoin ovelle. – Sain loistavan idean. Koputa ovelleni, ennen kuin menet aamiaiselle.
Lauantai, 21.12.2021
Kun tulin raput alas, äiti puuhasteli jotain keittiössä. Hän vaikutti yllättyneeltä nähdessään minut.
– En kuullut sinun tulevan. Annapas, kun teen sinulle leivän, hän sanoi.
En halunnut kertoa hänelle, että olin hiipinyt sisään keskellä yötä ja että hän ei siksi ollut kuullut minun saapumistani. Vaikka minulla oli avaimet, ja huone ja sen tavarat olivat minun, kyseessä oli tietysti heidän kotinsa.
– Missä isä? kysyin muina miehinä.
– Työhuoneessaan. Tykkäilee juttuja, äiti sanoi. – Sofia nukkuu vielä, jos ihmettelet, missä hän on. (En ihmetellyt).
Lauantai, 21.12.2021
Ei, Pete ei ollut minun poikani eikä Sofia minun tyttäreni, mutta tiesin täsmälleen, mitä Doc tarkoitti. Korviini oli jäänyt soimaan Burgerlandissa sanomani lause.
Olin puolustellut Kumpunotkoa Sofialle sanomalla, että “Peten äiti asui Pariisissa”. Tiesin, ettei se ollut kirjaimellisesti ihan totta. Jennifer oli kyllä lähtenyt Ranskaan kouluun, tavoittelemaan taidemaalarin unelmaansa, mutta ei Pariisiin vaan Granvilleen, joka oli hänen omien sanojensa mukaan Ranskan Kumpunotko.
Asiaan. Kumpunotko, tämä virallinen, suomalainen versio, oli tullut Jenniferin ja minun väliin.
Pitänee selvittää eräs toinenkin asia. Kun sanon, että ystävyys Jenniferin kanssa oli minulle tärkeää, tarkoitan sitä sydämeni pohjasta. En vaihtaisi sitä mihinkään. Enää. Saara on täydellinen kumppani minulle, vaikka en teinipoikana tajunnutkaan, että juuri sellaista kumppania tarvitsin. En tajunnut sitä edes silloin, kun tein aikamatkan Kumpunotkoon etsimään Jenniferiä.
Perjantai, 20.12.2021
Kun Pete viimein ilmestyi käytävälle, hänen kasvonsa olivat piilossa kukkakimppujen takana. Vasta silloin tajusin, että minä en ollut tuonut hänelle kukkia – mikä nyt vaikutti ihan hyvältä ratkaisulta – tai mitään muutakaan onnittelulahjaa. Odotin, että Jennifer oli ensin halannut poikaansa, ja ojensin sitten käteni antaakseni Petelle tiukan kädenpuristuksen.
– Hyvää työtä, Pete. Oikein hyvää työtä!
– Kiitos, hauska kuulla, Pete vastasi ja vilkaisi äitiään. Sitten hän vilkaisi vasemmalle puolelleen ja huomasi Sofian. Hän suunsa loksahti auki. Sofia ei ehkä huomannut mitään, koska hän ei ainakaan sanonut mitään.
Perjantai 20.12.2021
Päivä ei olisi voinut alkaa paremmin. Heräsin sihen, että Einstein, katalonianpaimenkoiramme, joka olimme nimenneet Doc Browinin koiran mukaan, nuoli naamaani. Edellisillan Vauhdilla Chicagoon oli ollut menestys. Kaikki katsojat eivät olleet pukeutuneet – oli vaikea keksiä mitään erikoista, kun Steve Martinilla oli päällään harmaa puku – mutta kaikki osasivat vuorosanat ulkoa ja huusivat niitä yhteen ääneen. Se on aina ihana näky ja sitä paitsi, iloiset ihmiset syövät ja juovat enemmän ja leffateatterikin on osa showbisnestä. Paino sanalla bisnes.
Perjantai meni mukavasti Atlasta siivoillessa ja joulukuusta koristellessa, kunnes tajusin yhtäkkiä, etten ollut muistanut kertoa Saaralle, että olin menossa katsomaan koulunäytelmää. Hän ei ilahtunut, ei edes, kun kerroin, että Reksi pystyisi paikkaamaan minua. Saara vain huokaisi ja toivotti minulle mukavaa teatteri-iltaa Sofian ja Jenniferin kanssa. Hän ei kuulostanut aivan vilpittömältä, mutta päätin hyvittää asian Saaralle. Jotenkin.
