Luukku 6: These Dreams

Posted on December 6, 2002 by Risto

Lauantai, 21.12.2021
Ei, Pete ei ollut minun poikani eikä Sofia minun tyttäreni, mutta tiesin täsmälleen, mitä Doc tarkoitti. Korviini oli jäänyt soimaan Burgerlandissa sanomani lause.

Olin puolustellut Kumpunotkoa Sofialle sanomalla, että “Peten äiti asui Pariisissa”. Tiesin, ettei se ollut kirjaimellisesti ihan totta. Jennifer oli kyllä lähtenyt Ranskaan kouluun, tavoittelemaan taidemaalarin unelmaansa, mutta ei Pariisiin vaan Granvilleen, joka oli hänen omien sanojensa mukaan Ranskan Kumpunotko.

Asiaan. Kumpunotko, tämä virallinen, suomalainen versio, oli tullut Jenniferin ja minun väliin.

Pitänee selvittää eräs toinenkin asia. Kun sanon, että ystävyys Jenniferin kanssa oli minulle tärkeää, tarkoitan sitä sydämeni pohjasta. En vaihtaisi sitä mihinkään. Enää. Saara on täydellinen kumppani minulle, vaikka en teinipoikana tajunnutkaan, että juuri sellaista kumppania tarvitsin. En tajunnut sitä edes silloin, kun tein aikamatkan Kumpunotkoon etsimään Jenniferiä.

Continue reading →

Dec 6: These Dreams

Posted on December 6, 2002 by Risto

Saturday, December 21, 2021
Now, Pete wasn’t my kid and neither was Sofie, but I knew what Doc meant. Something I had said at Burgerland had been bothering me.

“Pete’s Mom used to live in Paris,” I had said to Sofie, while defending Kumpunotko. And while it wasn’t exactly true because while Jennifer had moved to France to go to an art school, it hadn’t been Paris. In fact, Granville had been the Kumpunotko of France, she had told me.

But the simple fact is that Kumpunotko, the one in Finland, did get between us.

Now, don’t get me wrong. When I say that I cherished the friendship with Jennifer, I mean it, and I wouldn’t change it for the world. Not anymore. What I have with Sara is absolutely wonderful, and she’s the woman I needed, even though I didn’t know it when I was a teenager. I didn’t even know it when I went back in time to look for Jennifer.

Continue reading →

Luukku 5: Weak in the Presence of Beauty

Posted on December 5, 2002 by Risto

Perjantai, 20.12.2021
Kun Pete viimein ilmestyi käytävälle, hänen kasvonsa olivat piilossa kukkakimppujen takana. Vasta silloin tajusin, että minä en ollut tuonut hänelle kukkia – mikä nyt vaikutti ihan hyvältä ratkaisulta – tai mitään muutakaan onnittelulahjaa. Odotin, että Jennifer oli ensin halannut poikaansa, ja ojensin sitten käteni antaakseni Petelle tiukan kädenpuristuksen.

– Hyvää työtä, Pete. Oikein hyvää työtä!

– Kiitos, hauska kuulla, Pete vastasi ja vilkaisi äitiään. Sitten hän vilkaisi vasemmalle puolelleen ja huomasi Sofian. Hän suunsa loksahti auki. Sofia ei ehkä huomannut mitään, koska hän ei ainakaan sanonut mitään.

Continue reading →

Dec 5: Weak in the Presence of Beauty

Posted on December 5, 2002 by Risto

Friday, December 20, 2021
Pete came walking down the corridor, his face almost completely hidden behind all the flowers he had got. I hadn’t thought of buying any, which now seemed like a good decision. I waited for Jennifer to give her son a big hug before extending my hand, and offering Pete a firm handshake.

“Well done, Pete, very well done,” I told him.

“Thank you. It was fun,” he said, and glanced at his mother. Then he glanced to his left and noticed Sofie, and did a double-take. I don’t know if Sofie noticed it, but if she did, she didn’t say anything.

Continue reading →

Luukku 4: One Moment In Time

Posted on December 4, 2002 by Risto

Perjantai 20.12.2021
Päivä ei olisi voinut alkaa paremmin. Heräsin sihen, että Einstein, katalonianpaimenkoiramme, joka olimme nimenneet Doc Browinin koiran mukaan, nuoli naamaani. Edellisillan Vauhdilla Chicagoon oli ollut menestys. Kaikki katsojat eivät olleet pukeutuneet – oli vaikea keksiä mitään erikoista, kun Steve Martinilla oli päällään harmaa puku – mutta kaikki osasivat vuorosanat ulkoa ja huusivat niitä yhteen ääneen. Se on aina ihana näky ja sitä paitsi, iloiset ihmiset syövät ja juovat enemmän ja leffateatterikin on osa showbisnestä. Paino sanalla bisnes.

Perjantai meni mukavasti Atlasta siivoillessa ja joulukuusta koristellessa, kunnes tajusin yhtäkkiä, etten ollut muistanut kertoa Saaralle, että olin menossa katsomaan koulunäytelmää. Hän ei ilahtunut, ei edes, kun kerroin, että Reksi pystyisi paikkaamaan minua. Saara vain huokaisi ja toivotti minulle mukavaa teatteri-iltaa Sofian ja Jenniferin kanssa. Hän ei kuulostanut aivan vilpittömältä, mutta päätin hyvittää asian Saaralle. Jotenkin.

Continue reading →

Dec 4: One Moment In Time

Posted on December 4, 2002 by Risto

Friday, December 20, 2021
Friday began in the best possible way when Einstein, our Catalan Sheepdog named after Doc Brown’s dog, woke me up by licking my face. Sara and I could mark the Trains, Planes, and Automobiles night down as another great success. Not everybody wore a costume – it’s a hard to find a distinctively stevemartinesque costume that’s not a gray suit – but they all shouted the lines at the screen in unison with the characters, and that’s always lovely to see and hear. And happy people spend a little more money on food and drinks – and they don’t call it show business for nothing.

We spent the Friday afternoon decorating the tree and it suddenly occurred to me that I had forgot to tell Sara that I was going to the play – and that she was going to be on her own tonight. She wasn’t pleased, not even after I told her that Rexi would fill in for me. She just sighed and told me to have fun with Sofie and Jennifer but she didn’t sound 100 percent sincere. I’d make it up to her, I decided.

Continue reading →

Luukku 3: Do They Know It’s Christmas

Posted on December 3, 2002 by Risto

Torstai, 19.12.2021
Kun popcorn-kone oli valmis ja karkkitiski täytetty, minulla oli muutama tunti aikaa, ennen kuin oli aika vetää harmaa puku ylle ja muuttua Vauhdilla Chicagoon -leffan Neal Pageksi.

Saara oli ollut allapäin viime päivät ja tiesin syynkin. Hänen vanhempansa olivat päättäneet jäädä jouluksi talviasunnolleen Espanjaan ja hänen vastikään eronnut veljensä oli niinkään aikeissa viettää joulunpyhät ulkomailla, “varmaankin Thaimaassa”, Saaran mukaan.

Hän ei halunnut näyttää sitä minullekaan. Sen sijaan hän toisteli, kuinka ihanaa olisi viettää ihan pieni joulu minun ja Einsteinin kanssa.

– Paitsi, että tietysti sinun vanhempasi ovat täällä. Ja Tiinakin tulee perheineen, Saara sanoi.

Continue reading →

Dec 3: Do They Know It’s Christmas

Posted on December 3, 2002 by Risto

Thursday, December 19, 2021
With the candy shelves stacked and the popcorn machine ready to go, I had a few hours to kill before I had to be in that gray suit that would turn me into Neal Page from Planes, Trains and Automobiles.

Sara had been quiet for a few days. She was down because her parents had told her they were going to spend Christmas at the winter house they had bought in Spain. Her brother had divorced and was also going to spend the holidays out of the country, “probably Thailand,” Sara told me.

She put on a brave face, as always, and told me how much fun it’d be to have a scalde down Christmas with just me and Einstein.

“Except, that of course, your parents are here. And now Tina’s coming, too,” she said.

Continue reading →

Luukku 2: We Are Family

Posted on December 2, 2002 by Risto

Torstai, 19.12.2021
Muutama vuosi sitten junaan oli hypännyt jojosta innostunut pikkutyttö, mutta nyt sieltä laskeutui rikkinäisiin farkkuihin ja turkkiin pukeutunut nuori nainen. Huomasin Sofian nähneen minut, mutta kun hän vain kohensi korvakuulokkeitaan, pidin käteni visusti taskuissani ja odotin, kunnes hän seisoi aivan edessäni. En halunnut olla mikään nolo eno.

Sofia nosti korvakuulokkensa päänsä päälle niin, että ne näyttivät Mikki Hiiren korvilta.

– Moi. Tässä sitä nyt ollaan, hän sanoi.

– Tervetuloa. Miten matka meni? Hieno turkki!

– Ihan OK. Turkki on tietenkin feikki. Mä olen vegaani. Täälläkään ei sitten ollut lunta, Sofia sanoi, kun ylitimme kadun ja talsimme kohti Kumpunotkon keskustaa. – Surkeeta.

– Niin on.

Continue reading →

Dec 2: We Are Family

Posted on December 2, 2002 by Risto

Thursday, December 19, 2021
The little girl who had skipped to the train station on her first trip up to Kumpunotko to meet me now looked like a young adult in her ripped jeans and a fur coat. I could tell she had seen me standing outside the station building, but when she just adjusted her earphones I kept my hands in my pockets and waited for her to be right in front of me. I didn’t want to embarrass her.

Sofie lifted her earphones and placed them on top of her head so that they reminded me of Mickey Mouse’s ears.

“Hi, Uncle Peter. Well, here I am,” she said.

Continue reading →