Sunday, December 22, 2021
I spent the first half of the movie sitting in the office with Sara. She took the spare keys from me and put them in her jeans pocket.
“Just for safe keeping,” she said. “How’s your secret project going?”
“What secret project?” I replied. “How’s yours?”
“I don’t have a secret project. You have a secret project.”
“No, I don’t. You have one.”
“You.”
“No, you.”
We went back and forth like that for a couple of minutes.
Sunnuntai, 22.12.2021
Lainasin Saaran kotiavaimia – hän ei ilahtunut – ja juoksin kotiin. En löytänyt Atlaksen vara-avaimia mistään ja kun lopulta annoin periksi, asuntomme näytti siltä, että siellä oli käynyt murtovarkaita. Sohvatyynyt olivat lattialla tai ylösalaisin (tai molempia), keittiön laatikot auki ja seinällä roikkunut Paluu tulevaisuuteen -juliste oli vinossa.
Tiesin, etten voinut syyttää sotkusta Einsteinia, ainakaan kokonaan, mutta se oli sen (Saaran tapaamisen) ajan murhe. Yhtäkkiä tajusin, että avaimet olivat saattaneet jäädä isän ja äidin luo, joten rynnistin ulos ja ajan säästämiseksi hyppäsin Kulkurini selkään. Kupla oli Atlaksella ja sen hakemiseen olisii mennyt liikaa aikaa.
Poljin täyttä vauhtia vastatuuleen – tietysti – ja sateessa.
Sunday, Dec 22, 2021
I borrowed Sara’s key to our apartment – she wasn’t happy – and sprinted home. I couldn’t find the spare keys anywhere and when I finally gave up looking for them, our apartment looked like it had been burglarised. The sofa cushions were either on the floor or upside down (or both), kitchen drawers were open, the framed poster of Back to the Future hung crooked.
I knew I couldn’t blame it on Einstein, not all of it anyway. But I’d have to cross the bridge called Sara when she saw the mess. It occurred to me that I must’ve left the keys in my room at Mom and Dad’s so I rushed downstairs and instead of walking back to Atlas to take the Beetle, I got on my Crescent, and started pedaling as hard as I could.
As always, the wind was against me. It was raining, too.
But the bike ride also gave me twenty minutes to clear my head, calm down, and come up with new plans. I was afraid that I had made a lot of people angry, and just as in Ghostbusters II, the anger was poisoning everything.
Sunnuntai, 22.12.2021
Kun astelin takaisin toimistoon, Saara istui suuressa tuolissa tietokoneen takana. Hän tarkasteli minua tavalla, johon vain hän pystyi. Se oli kuin röntgenkatse, mutta ei sellainen, joka näkisi vaatteideni läpi.
– Mitä tämä jatkuva ramppaaminen Kimin levykauppaan oikein tarkoittaa? Miksi oli niin tärkeää lähettää Sofia ja Pete yhdessä kaupungille? Mitä oikein sanoit Petelle äsken? Saara tivasi.
– Ei mitään, ei yhtään mitään. Kiitin vain Peteä avusta ja sitä paitsi, he saavat julisteet jaettua nopeammin yhdessä, vastasin ja pakenin kohti alulan kahvinkeitintä.
Saara seurasi minua aulaan.
Sunday, Dec 22, 2021
When I returned to the office, I found Sara sitting in the big chair behind the computer. She looked at me the way only she could, as if she was x-raying me, and not in a see-through-my-pants kind of a way.
“What’s with the running back and forth to Kim’s? Why was it so important to send Sofie and Pete out together? What did you tell Pete just now?” she demanded.
“Oh, nothing, nothing. I just thanked him for helping out. And it goes twice as fast when they work together,” I said, and made my escape toward the coffee maker in the foyer.
Sara followed me there.
Sunnuntai, 22.12.2021
Isä ilmestyi teatterille puolenpäivän aikaan. Hän tuli tuomaan julistetta, jonka olin unohtanut ottaa mukaani, kun Sofia ja minä saimme isän kiinni salaiselta varastolta. Hän oli ylittänyt itsensä jälleen, tällä kertaa inspiraation lähteenä oli toiminut Joulupuu on kärvennetty” -elokuvan juliste.
Kuvassa oli isän loistava piirros, jossa (minua muistutanut) joulupukki sai sähköiskun Atlaksen katolla, niin että joululahjoja lenteli joka suuntaan. Julisteen alalaidassa luki Joululeffamaraton.
Sunday, Dec 22, 2021
Dad came by around lunch time, to drop off the poster I had forgot to take with me when Sofie and I followed him to his secret storage. He had outdone himself again. This time he had obviously been inspired by National Lampoon’s Christmas Vacation, another late 80s classic.
It was a fantastic drawing of a man (who sort of looked like me, I could tell) dressed up as Santa getting electrocuted by Xmas lights. The Santa was on the roof of Atlas, with the sign glowing in the dark, and presents flying all around. On the bottom, instead of “Christmas Vacation”, it said “Christmas Movie Marathon.”
Sunnuntai, 22.12.2021
Isä yritti esittää, että hänen salainen varastonsa ei ollut mikään iso juttu, mutta silti hän pyysi minua ja Sofiaa olemaan kertomatta siitä äidille.
– Se on yllätys, hän sanoi. Olin varma, että se olisi ollut äidille yllätys, jopa suoranainen shokki.
Seuraavana aamuna painelin suorinta tietä Kimin Levykellariin. Aikaa ei ollut enää hukattavana, joten tarvitsin järeät aseet käyttööni. Eli kokoelmakasetti. Peten piti antaa Sofialle kasetti ja sen oli parasta olla hyvä.
Sunday, Dec 22, 2021
Dad had tried to be super casual about having a secret storage space but he also wanted to keep it secret, Sofie and I were not to say a word about it to Mom.
“It’s a surprise,” he said. He was probably right, it would’ve been a surprise all right, a real shock even.
The next morning, I headed straight back to Kim’s Basement. I had no time to lose, I needed to bring in the heavy artillery. A mixtape. Pete needed to give a mixtape to Sofie, and it had better be a good one.
Lauantai, 21.12.2021
Joululeffamaratonin ensimmäinen osuus meni mainiosti, ilman välikohtauksia, koska kukaan ei tullut katsomaan sitä. Se ei sinänsä ollut yllätys, koska käytännössä ainoat ihmiset, jotka tiesivät projektista, olivat töissä Atlaksessa.
Suunnitelmalleni oli pahempi takaisku, että Reksi oli ihastunut Peteen ja piti hänet konehuoneessa koko elokuvan ajan, ja koska Reksi oli konehuoneen kuningas, Petellä ei ollut muuta mahdollisuuta kuin jäädä sinne. Huomasin sen vasta elokuvan puolivälissä, kun yritin saada Sofian katsomaan leffassa yhdessä Peten kanssa.
– Etkö halua katsoa Riiviöitä? Mene vain, minä voin olla kassalla, sanoin.
– Ei siellä ole ketään. Ihan hölmöä istua teatterissa yksin, Sofia sanoi ja jatkoi puhelimensa selaamista.
– Mutta sinä ja Petehän voitte katsoa sitä yhdessä, vastasin ja siirtelin kahvikuppeja muina miehinä.
– Pete on vielä yläkerrassa sen … tyypin kanssa.
– Vieläkin?
