Maanantai, 23.12.2021
Äiti oli yksin kotona. Hän hyräili radiosta tulleita joululauluja ja leipoi keittiössä leipää. Ja niitä riitti. Leipää oli ihan liikaa, jos minulta kysyttiin. Minä kysyin asiasta äidiltä.
– Kuka muka syö nämä kaikki? Emme me ikinä jaksa syödä näitä kaikkia. Vaikka Tim on mukana.
– Nämä? Nämä ovat kirkon joulumarkkinoille. Ei siellä oikeastaan mitään myydä, mutta kyllähän sinä tunnet kumpunotkolaiset, eivät he halua vastaanottaa “hyväntekeväisyyttä”.
Monday, December 23, 2021
Mom was home alone, humming along the Xmas songs that were playing on the radio as she worked in the kitchen, baking bread. There was a lot of bread. Too much, if you ask me. I asked Mom.
“Who’s going to eat all this? Even with Tim here, we’ll never be able to finish all those breads,” I said.
“Oh this? It’s for the annual Christmas church sale at the market square. It’s not really a sale, but you know people in Kumpunotko. They don’t like the word ‘charity’ much,” Mom replied.
Maanantai, 23.12.2021
Kuulin heti Jenniferin vastauksesta, että jokin oli vinossa.
– Ai, Peter, sinäkö siellä? Pete? On täällä, pieni hetki, hän sanoi.
Ei Jennier aina vastannut puhelimeen erityisen hilpeällä äänellä, mutta nyt hän kuulosti yhtä masentuneelta kuin Nalle Puhin kaveri Ihaa.
– Mikä hätänä? kysyin.
– Ei oikein mitään, oikeasti. Mutta … no, ilmeisesti nyt on tulossa joku myrsky ja voi olla, että Sami ei pääse jouluksi kotiin, Jennifer vastasi. – Nyt Pete on tässä.
Hän antoi puhelimen Petelle. Kuulin hänen kertovan Petelle, että soittaja olin minä.
Monday, December 23, 2021
Jennifer picked up the phone. I could hear right away that something was wrong.
“Oh, Peter, it’s you? Yes, he’s here, hold on,” Jennifer said.
Not that she usually answer the phone overly cheerfully, but now she sounded like Eeyore.
“What’s wrong?” I asked her.
“Nothing, not really. Well, it’s just that … apparently there’s a storm coming in and Sami may not make it home for Christmas,” she replied. “Well, here’s Pete.”
Maanantai, 23.12.2021
Heräsin täynnä tarmoa. Minulla oli tärkeä tehtävä edessäni ja tiesin, että olin oikea mies siihen. Se ei ollut missään nimessä helppo tehtävä, mutta kohtalo oli valinnut minut.
Minun piti taivutella Saara valitsemaan Die Hard seuraavaksi maratonleffaksemme. Meillä oli vain kaksi elokuvaa jäljellä ja halusin jättää Haamujen koston jouluaatoksi, aika pitkälti sen vuoksi, että Pete oli vain pari päivää aiemmin ollut näytelmän pääroolissa.
Jotain kaunista symmetriaa siinä oli. En tiennyt, mitä, mutta jotain.
– Saara, kuule, aloitin varovasti aamiaisella. Saara istui minua vastapäätä, luki sanomalehteä ja joi teetä hajamielisen näköisenä.
Hän nosti katseensa lehdestä.
Monday, Dec 23, 2021
I woke up with a sense of purpose. I knew I had a job to do, and I knew I was the man for the job. It wasn’t for those faint of heart, but destiny had chosen me.
I had to convince Sara about Die Hard being the next movie in our Christmas movie marathon. It came down to Die Hard and Scrooged and I desperately wanted to save Scrooged as the last movie of the marathon, and not least because Pete had played the lead role in the school play just a few days earlier.
There was a symmetry in it. I didn’t know exactly what it was but surely it was there.
“Listen, Sara,” I began, as we sat at the kitchen table at breakfast. She was reading the newspaper and sipping her tea absentmindedly.
She looked up.
Sunnuntai, 22.12.2021
Vietin elokuvan ensimmäisen puoliskon toimistolla Saaran kanssa. Hän otti vara-avaimet minulta ja laittoi ne farkkujensa taskuun.
– Varmuuden vuoksi vain, hän sanoi. – Kuinka salainen projektisi etenee, hä?
– Mikä salainen projekti? Entä sinun?
– Ei minulla ole salaista projektia, sinulla on salainen projekti.
– Eikä ole. Sinulla on.
– Sinulla.
– Eipäs vaan sinulla.
Tätä jatkui parisen minuuttia.
Sunday, December 22, 2021
I spent the first half of the movie sitting in the office with Sara. She took the spare keys from me and put them in her jeans pocket.
“Just for safe keeping,” she said. “How’s your secret project going?”
“What secret project?” I replied. “How’s yours?”
“I don’t have a secret project. You have a secret project.”
“No, I don’t. You have one.”
“You.”
“No, you.”
We went back and forth like that for a couple of minutes.
Sunnuntai, 22.12.2021
Lainasin Saaran kotiavaimia – hän ei ilahtunut – ja juoksin kotiin. En löytänyt Atlaksen vara-avaimia mistään ja kun lopulta annoin periksi, asuntomme näytti siltä, että siellä oli käynyt murtovarkaita. Sohvatyynyt olivat lattialla tai ylösalaisin (tai molempia), keittiön laatikot auki ja seinällä roikkunut Paluu tulevaisuuteen -juliste oli vinossa.
Tiesin, etten voinut syyttää sotkusta Einsteinia, ainakaan kokonaan, mutta se oli sen (Saaran tapaamisen) ajan murhe. Yhtäkkiä tajusin, että avaimet olivat saattaneet jäädä isän ja äidin luo, joten rynnistin ulos ja ajan säästämiseksi hyppäsin Kulkurini selkään. Kupla oli Atlaksella ja sen hakemiseen olisii mennyt liikaa aikaa.
Poljin täyttä vauhtia vastatuuleen – tietysti – ja sateessa.
Sunday, Dec 22, 2021
I borrowed Sara’s key to our apartment – she wasn’t happy – and sprinted home. I couldn’t find the spare keys anywhere and when I finally gave up looking for them, our apartment looked like it had been burglarised. The sofa cushions were either on the floor or upside down (or both), kitchen drawers were open, the framed poster of Back to the Future hung crooked.
I knew I couldn’t blame it on Einstein, not all of it anyway. But I’d have to cross the bridge called Sara when she saw the mess. It occurred to me that I must’ve left the keys in my room at Mom and Dad’s so I rushed downstairs and instead of walking back to Atlas to take the Beetle, I got on my Crescent, and started pedaling as hard as I could.
As always, the wind was against me. It was raining, too.
But the bike ride also gave me twenty minutes to clear my head, calm down, and come up with new plans. I was afraid that I had made a lot of people angry, and just as in Ghostbusters II, the anger was poisoning everything.
